Välitilinpäätös

Terveisiä Arlandan lentokentältä RUOTSISTA. Istun sionisti-starbucksissa, jossa tilasin cappucinon RUOTSIKSI, mulla on 40 minuuttia aikaa ennen vaihtolentoa. Tosin kirjoitan tätä teksinkäsittelyohjelmaan ja aion jakaa myöhemmin blogosfääriin Suomessa, koska Arlandan wi-fi ei toimi. Käsittämätön kehitysmaa, terkut Jonnalle. 

Se kuitenkin sanottakoon, että olen puhunut viime viikkoina jonkin verran RUOTSIA, koska olen hengaillut muutaman kivan ruotsalaisflickan kanssa täällä näin. Oli muuten kivenkovia feministejä Umeån yliopistosta. Mutta niin kuin niin moni muukin nekin lähti takaisin Göteborgiin/Stockholmiin/Umeåån ekan lukukauden jälkeen. Musta on erittäin kiva tulla muutamaksi viikoksi Suomeen, mutta samaan aikaan on myös kiva päästä takasin Dubliniin, vaikka noin 90% tuntemistani ihmisistä ei tule lomien jälkeen. Sosiaalinen elämä alkaa oikeestaan melkein nollasta, mikä vähän jännittää.

Muutama ranskalainen viiva noin niinkuin ohimenevinä huomioina ”mitä olen oppinut kolmen kuukauden aikana”. Pahoittelen että muoto on tällä hetkellä näinkin epänarratiivinen, mutta pitää saada kaikki kirjoitettua ennen kuin BOARDING alkaa. Aika rankkaa tämä kosmopoliittinen jet set-elämä.

-kolmessa kuukaudessa ehtii juuri rakentaa orastavia ystävyyssuhteita

-osaan tarvittaessa olla seurallinen supliikkimies ja harrastaa small talkia tuiki tuntemattomien ihmisten kanssa

-irlantilainen huippuyliopisto aiheuttaa ristiriitaisia tuntemuksia. ekoina viikkoina mietin että eihän tää nyt niin erilaista ole, mutta loppupuolella meno on kostautunut paljon koulumaisemmaksi kuin Helsingissä. Esseeaiheet on luennoitsijan valmiiksi muotoilemia kysymyksiä, johon pitää antaa ainakin osittain antaa ”oikea” vastaus. Helsingissä, siis omia kokemuksiani myötäillen, kouluttaudutaan hyvin teoreettisesi, vapaammin ja loppujen lopuksi siis, ehkä vähän paremmin. En maksaisi Trinityn tutkinnosta siitä pyydettyä rahamäärää. (Tosin aika harvassa tapauksessa ylipäätään suostuisin maksamaan koulutuksestani).

-koulun haastaavuustaso ei ole musertanut. toki tässä vedellään neljän opiskelijavuoden karaisemana osittain tutulla alueella. Vaikka opiskelu ei ole ollut kovin haastavaa täältä on jo nyt jäänyt paljon käteen, erityisesti sosiologian klassikoiden ja poliittisen sosiologian kursseilta. Joko sukupuolikurssin tai eurooppalaisia yhteiskuntia käsittelevät kurssit oisin ehkä voinut jälkikäteen ajateltuna vaihtaa johonkin kolmannen vuoden juttuun, mutta mennään näillä nyt.

-kolmessa kuukaudessa ehtii myös just ja just löytää hyvät lauantai-illan törsmöttelymestat. yhdeksi suosikiksi nousi Whelan’s, joka on käytännössä Dublinin Loose, mutta sinne maksaa kybän sisään. 

-irlantilaiset on noin keskimäärin melko junttia ja tyylitajutonta (mutta siis muuten mukavaa) kansaa. joulusalun ajan kovin hitti ja graniittiin valettu instituutio on ns. christmas jumper, noin 15 eurolla jostain halpistavaratalosta ostettu villapaita (joka useimmiten on polyesteria), ja jossa on joku hyvin kitsch- ja camp-henkinen jouluinen olento, niin kuin esim lumiukko tai joulupukki. läppä on se, että nää ei pidä niitä päällä läpällä, vaan ilmeisen tosissaan. kahtena viime viikonloppuna niitä on näkynyt ihmisten päällä niin baarissa kuin kampuksellakin.

-vaikka Suomi on peräpohjolan perseessä ja kahden vähittäiskaupan toimijan rautaisessa puristuksessa, Suomi ja laajemmin katsottuna Skandinavia taitaa olla kuitenkin se paras paikka elää, jos ajatellaan ainakin sellaisten asioiden kantilta kuin yhteiskuntasuunnittelu ja sosiaalinen tasa-arvoisuus tai vaikkapa rakennetun ympäristön ja yhdyskuntasuunnitelun kannalta. Voisin kuvitella asuvani Kööpenhaminassa, mutta en niinkään varmasti välttämättä Dublinissa. 

-edellistä tukee myös se että äskeistä kappaletta kirjottaessani wifi alkoi toimimaan.

-edelliseen lisäyksenä vielä että likaisuudesta ja nuhjuisuudesta ja omituisuuksitaan huolimatta olen ihan aikuisten oikeesti nauttinut täällä olostani. totta kai on ollut ikävä niin kotia kuin kavereita ja Ainoa ja Helsingin arkea, mutta oon sitä mieltä että tänne lähteminen oli hyvä idea. Tää on kasvattanut luonnetta (vaikka löysin kämpän helvetin helposti eikä mikään byrokratia oo haitannut eikä kielimuurista ole kärsitty).

Ehkä tohon on hyvä lopettaa suuri välintilinpäätös. Kohta nähdään, voja voja!

Marraskuulumisia

Täällä hiljainen ja harmaa Dublin. Jokin talvea muistuttava vuodenaika on saapunut Dubliniin, joka tarkoittaa noin viittä lämpöastetta, jonka tutkakaksikko tuuli ja kostea ilmanala saa tuntumaan pikkaisen raaemmalta. Täytyy olla rehellinen ja todeta, että tällä hetkellä marraskuu ei imartele Dublinia noin niin kuin rakennettuna ympäristönä. Marraskuu on näköjään marraskuu myös koti-Suomen ulkopuolella.

Väliaikatietona todettakoon, että lennän jouluksi kotiin noin tasantarkkaan 22 päivän, siis kolmen viikon kuluttua. Lukukausi päättyy siis joulukuun puolivälissä, ja kyllä oikeastaan tuntuu siltä, että koko vuoden viettäminen täällä oli hyvä ratkaisu tältä kantilta: aikahan täällä olisi loppunut kesken. Kolme ja puoli kuukautta on kyllä häkellyttävän lyhyt aika. Merkatkaa kalentereihin siis 16.12-9.1 välinen aika. Samaan aikaa jännittää kyllä vähän etukäteen se fakta, että tammikuussa koko sosiaalinen elämä täytyy rakentaa melkein nollasta uudelleen – ylivoimainen enemmistö kavereista jättää leikin sikseen ja pakkaa Erasmus-unelman pakettiin joulukuussa. Lähimmistä kavereista Dubliniin palaa onneksi ainakin lapinpolttajain heimoon kuuluva Christoph, joka on hieno ja lupsakka seuramies ja kova pelaamaan VESIPOOLOA sekä myös jalkapallon ystävä – ja tavallaan hämmentävästi myös pikkuveljeni ikäinen. Mutta oman elämän haastamista tänne tultiinkin harrastamaan.

Koulussa on meneillään tavallaan, kuten näin lukukauden lopun lähestyessä arvata saattaa, pienet härkäviikot. Mulla, verrattuna aika moneen muuhun, tilannetta helpottaa se, että kolme esseetä (5-6 sivua per laaki) pitää palauttaa vasta tammikuussa. Kaksi ennen joulua palautettavaa juttua, Social Research Methods-kurssin portfolio on ihan hallussa, ja oma osuuteni Anthropology of Gender-kurssin ryhmäesseestä hyvällä mallilla (käytännössä oikeestaan tehty). Tavoitteena on nyt kolmen viikon aikana saada yksi em. esseistä tehty ja vähän suunnitella loppuja, jotka rykäisen lomailun ohessa wanhassa kunnon Kaisa-kirjastossa lomailun ohessa. Työmäärä täällä noin niin kuin kokonaisuudessa on täällä suurin piirtein samaa tasoa kuin Suomessakin. Itse oon nyt toistaiseksi suhtautunut kaikkeen melko leppoisasti, enkä nyt ihan hirveesti jaksa stressata jostain gradeista, kunhan nyt kaikki tulee tehtyä. Suoraan sanottuna en ees oo varma miten nuo arvosanat siirtyy Helsingin yliopistoon, jos siirtyy. Erikoista Trinityssä on se, että koska näin syyslukukaudella keskitytään kautta linjan esseiden kirjoittamiseen tenttien seassa, periaatteessa mitään ehdotonta motivaatiotekijää käydä luennoilla ei noin niinkuin periaatteessa ole. Itse toki käyn ahkerasti luennoilla ja pakollisissa seminaareissa, vain keskiviikko- ja perjantai-aamuisin kello yhdeksältä alkava em. Anthropology of Gender-luento on nyt jäänyt välillä vähän paitsioon (tarkalleen ottaen en oo käynyt kurssin luennoilla kolmeen viikkoon, hups). Tästä johdettakoon muuten myös se huomio, että myös kantaväestö, joka siis maksaa tutkinnostaan noin 7 tonttua vuodessa, suhtautuu luennoilla käymiseen melko relaxoituneesti – vastaisuudessa olen siis ainakin itse melko kriittinen lukukausimaksukeskustelussa velloneeseen "maksujen ansiosta opiskeluun suhtaudutaan vakavammin ja siksi valmistutaan nopeammin"-argumenttiin aavistuksen kriittisemmin.

Viime kirjoittelun jälkeen kovimpia, mainitsemisen arvoisia juttuja on ollut ainakin viime viikonlopun mielet räjäyttävä Sigur Rós-keikka, joka ylsi eeppisyydessä viime kesän Ilosaarirockin tasolle – tosin itse kyynelehdin hieman vähemmän, kuin heinäkuussa festivaalielämään olennaisesti kuuluvan, samaan aikaan koetun krapulan ja nousuhumalan aiheuttamassa tunnekuohussa. Toinen kova juttu oli viime tiistaina itse Irlannin PRESIDENTIN Michael D. Higginsin vierailu väittelyseura College Historical Societyyn. Miehen noin 160 senttimetriä korkea fyysinen olemus muistutti jotain Bilbo Reppulin ja leprechaunin yhdistelmää. Kuriositeettina mainittakoon, että Higgins on koulutukseltaan sosiologian tohtori ja on myös RUNOILIJA. Varsinainen l'uomo universale. Kaveri myönsi myös presidentinvaalien alla 2011 että oli hiisannut ns. luonnontuotteita professoripäivinään Indianan yliopistossa joskus 70-luvulla.  Oli hieno mies ja kova arvostelemaan neoliberalistista yhteiskuntaparadigmaa ja puolustamaan sivitysyliopistoa. Puheessaan viittasi ainakin Zizekkiin, Adornoon ja Walter Benjaminiin ja teki itseeni melko lähtemättömän vaikutuksen. Voittaisi pressa-Salen charmin määrän ohella varmaan myös kädenväännössä.

Bailuhommia harrastin tällä viikolla jopa ihan ARKENA, jolloin ratkesin ryyppäämään hollantilais-saksalaisessa ÄIJÄSEURASSA juomapeli-illan muodossa (se juomapeli jota meidän piireissä pelataan, tunnetaan kansainvälisissä asiantuntijapiireissä King's Cuppina), illan erikoisuutena oli suurta suosiota nauttinut skittles-karkkeja viinaan sulauttamalla valmistettu värivotka, oli aika petollista tavaraa. Eilisiltana vietin laatuaikaa kolmen ruotsalaismimmin hostaamissa kotihipoissa, joissa sattui ja tapahtui. Ensiksi paikalle toikkaroi parivaljakko Björn ja Sven, jotka nimestään huolimatta olivat yllättävää kyllä saksalaisia. Kaverit oli juuttunut kahdeksi tunniksi hissiin, jonka kaverukset olivat tekijämiesten tavoin käyttäneet mm. tupakoimalla ja dokaamalla käytöksestä päätellen hyvin ankarasti. Myöhemmin toinen kavereista teki lähestymisyrityksiä yhtä illan emännistä kohtaan, joka miehen humalatilan takia oli melko vaivaannuttavaa seurattavaa. Paikalle saapui myös toinen sekalainen seurue, jonka yksi naispuolinen ranskalaisvahvistus teki melko kovan vaikutuksen. Ns. sekiksissä ollut mimmi yritti ensin juoda vettä keittiön hanasta, jonka jälkeen ensin nukahti naama keittiöntasolla ja puolittain seisoen, jonka jälkeen herättyään siirtyi oksentamaan keittiön lavuaariin – ja tämä kaikki noin viiden minuutin sisällä. Päästiin vihdoin noin kello kahdelta siitä 40 neliön kaksiosta veks, taksilla jonkin paikallisen Onnelan eteen, ja todistettuani jonossa sitä Sodomaa noin kolme minuuttia suoritin taktisen vetäytymisen ja lähdin himaan. En kadu mitään.

Näihin graafisiin arkielämän kuvauksiin lienee hyvä lopettaa. Ensi kertaan, loppuun pari kuvaa ja pari valintaa viime viikkojen oman elämäni soundtrackista. Moikka!

Presidentti puhuu. Etualalla kaavussa esiintyy Trinity provost eli rehtori, joka puheen aikana harjoitti puhelimenräpläämistä ja ruumiinkielellään viestitti ettei kiinnostanut ns. vittuakaan.

KARKKIVIINAA. Pitää varmaan vastata haastamalla ulkomaan pellet fisun saloihin.

Syksyistä lenkkimaasto Phoenix Parkissa.

Limerick – Kööpenhamina – Ulster

Terve taas! Huomasin että en ole kirjoittanut HUIKEAAN blogiini noin tasan tarkkaan kuukauteen, ja ajattelin korjata tämän suuren vääryyden. Yksi syy siihen, että en ole mitään kirjoitellut taitaa olla se, että sitä jokapäiväistä elämää ei ehkä oikein osaa enää kovin erikoisena pitää ja siten sitä on vähän vaikea reflektoida. Irlannissa on viimeisen kuukauden aikana mm. matkailtu sekä maan sisällä että maasta pois, kelailtu, tehty koulujuttuja ja sen sellaista. Lokakuun aikana on koettu myös ensimmäiset tunteet, joita voitaneen kutsua jonkinlaiseksi koti-ikäväksi, mikä johtunee varmaan juurikin siitä elämän arkistumisesta jne. Suomesta kaipaan jotain yksittäisiä juttuja, kuten saunaa, Pub Porthania, bailausta Loosen hikisessä alakerrassa, toimivaa joukkoliikennettä, UniCafea, vesihuollon luotettavuutta (viittauksena viime viikkoisiin vesikatkoksiin täällä, kun maan suurimmalta vesilaitkokselta alkoi olemaan juomavesi lopussa paradoksaalisesti poikkeuksellisen sateisen syksyn jälkeen), Kalliota (niinkin typerältä kuin tämä saattaa näinä aikoina kuulostaakin) ja tietenkin niitä luotettavia ja syvällisiä ystävyyssuhteita jotka siellä KOTISUOMESSA odottaa.

Matkailusta puheenollen mainittakoon se, että muutama viikko sitten uskaltauduin ensimmäistä kertaa Dublinin rajojen ulkopuolelle Limerickiin, jolla nimestä huolimatta ei ole mitään tekemistä itse runomitan kanssa. Limerick oli yksi tunnelmaltaan oudoimpia paikkoja, joissa minulla on ollut kunnia vierailla. 80 000 ihmisen tuppukylä, joka oli nähnyt parhaimmat päivänsä joskus 700-800 vuotta sitten. Keskiajalla Limerick oli, niin kuin Irlannin historiansa lukeneet tietää, suht merkittävä kaupunki, jossa myllytettiin paikalla olleen linnan takia tasaisin väliajoin aina 1600-luvulle asti. Nykyään aika on "hieman" ajanut paikasta ohi, perinteiset teollisuuden alat siirretty Kiinaan jne. Me tosin selvittiin ilman puukotusta, mikä on tietenkin ihan kiva. Limerickissä sijaitsee nykyään eräät Irlannin pahiten sosiaalisesti syrjäytyneet alueet. Kaupunki tunnetaan lempinimellä Stab City, meitä ei tosin puukotettu. Hienon rugby-stadionin lisäksi vanhan St. John's Castlen jäänteet oli hienot ja semihyvin säilyneet ja vaikutuksen teki myös pari hienoa pubia, joista yksi oli kyllä varsinainen ns. alan miesten paikka – yhden huoneen pubissa ei yhtäkään naista, papparaiset katsoo telkkarista raveja (tai siis laukkakisoja, kuten Brittein saarilla hevosurheilua harrastetaan) ja kello viideltä jo mukavan joviaali ja vastaanottavainen tunnelma. Hämmentävä paikka, annetaan tähtinä 4/5.

Limerickistä löytyi ns. door to nowhere. Sattuva metafoora kaupungin tulevaisuudelle???!?!?

Näkymiä linnantornista.

Matkailu jatkui viime viikolla, kun yliopistolla vietetiin paikallista perioditaukoa. Reading weekkinä tunnettulla tauolla ois kai tarkoitus jotain opiskella, mutta itsellä kun ei juuri painavia tehtäviä ollut, vietin ekan puolikkaan viikosta Kööpenhaminassa, missä nyt tietenkin oli ihanaa ja kivaa ja pusipusi. Pohjoismaisen vaurauden ja toimivan kaupunkisuunnittelun ja pyöräinfrasktruktuurin ja kivijalkakauppojen ja kauniiden ihmisten jälkeen teki pahaa palata nuhjuiseen Dubliniin, joka näyttää räkäiseltä, likaiselta ja rumalta. Ehkä tää vielä tästä, teki ehkä hyvä saada uutta perspektiiviä tälle maailmankolkalle. Annan Köpikselle arvosanan 5-/5, miinus tulee ihan vitunpaskoista keleistä, satoi kuin Esterin perseestä.

Viikon jälkipuolisko vietettiin Pohjois-Irlannissa tahi Ulsterissa, käyttäköön kukin sitä nimeä jota haluaa. Itseäni paikassa yhteiskuntahistorian opiskelijana kiinnosti tottakai maan kahtiajako ja miten siihen ammennettaan polttoainetta skotin ja hollantilaisen välisistä myllyistä vuodelta 1690. Lisätietoa täältä: http://en.wikipedia.org/wiki/Battle_of_the_Boyne. Seikkailtiin sekä Belfastissa että Derryssä protestantti-lojalistien ja katolisten nationalistien asuinalueilla, jotka ilmeisesti on edelleenkin aika tarkkaan segreoituneet: kummastakin kaupungista löytyy neutraalien alueiden lisäksi kummallekin ryhmälle omistetut alueet, joita yleensä merkkaillaan maalatuilla kanttikivillä (sinipunavalkonen lojalisteille, vihervalkokulta nationalisteille) ja sähköpylväisiin kiinnitetyillä lipuilla. Kummastakin kaupungista löytyy tottakai ne kuuluisat seinämaalaukset, joissa esitellään niin kummankin osapuolen kulttuuria kuin rynnäkkökiväärejä piteleviä paramilitaareja. Olikin aika kuumottavaa ajatella, että läntisessä Euroopassa vielä herran vuonna 2013 ihmisiä kasvaa ympäristössä, joka pitää kiinni noin vahvasta vastakkainasettelusta ja äkkijyrkistä, eksklusiivisista identiteeteistä. Yleensä sen on yhdistänyt johonkin Palestiinaan tai korkeintaan entiseen Jugoslaviaan. Koko konfliktin tuoreus on ylipäätään kammottavaa: vielä vuonna 1998 Irish Republican Armyn yhden alalahkon asettama autopommi tappoi 29 ihmistä (http://en.wikipedia.org/wiki/Omagh_bombing). Kyllähän tilanne on ihan toinen tuollapäin maailmaa, mistä kertonee se, että Belfastin kaupunginvaltuustokin painattaa virallisiin turistikarttoihin seinämaalausten lokaatioita ja Falls ja Shankill Roadeilla uskaltaa kävellä ihan rauhallisesti. Käytiin Shankill Road (joka on siis vankkaa protestanttialuetta) viihtyisässä pubissa, jota koristi Union Jackien lisäksi ampumisen kieltävä kyltti, varmaa Troublesin peruja. Toki varmaankin niitä lippuja kiinnittelee ja seinämaalauksia ylläpitää joku pienehkö kilipäiden joukko, kun taas suurin osa pohjoisirlantilaisista on kiitollisia siitä, että sektariaaniväkivaltaa ja mellakointia näkee nykyään suurinpiirtein vain heinäkuun nk. marssisesongin aikaan. Niin tai näin, kyllä toi touhu silti pisti ajattelemaan ja välillä minutkin vallan hiljaiseksi. Kai näistä jotain gradunaiheen tynkää voisi varmaan saada – yhden esseen Pohjois-Irlannin historiapolitiikasta olenhan jo tehnyt, jota prof. Hentilä kehui hyväksi, että repikäähän siitä.

Sivulle- ja yllekirjoittanut Giant's Causewaylla, jonka on ihan oikeasti rakentanut JÄTTILÄINEN!

Kivaa ja sovittelevaa katutaidetta.

Rex's pubin mukavan joviaali tunnelma.

Pohjois-Irlannin kaksi mahdollisesti kuuluisinta muraalia sekä allekirjoittanut Derryssä. Protestantit tykkää kutsua kaupunkia Londonderryksi.

Chellä oli suonissaan kahdeksasosa irlantilaisverta, siksi tämäkin seinämaalaus.

Ensi kertaan! Loppuun vielä Pohjois-Irlannin lahja maailmalle, The Undertones Derrystä esittämässä yhden maailman parhaimmista kappaleista. Are teenage dreams so hard to beat?

Ota viinaa

Hello. Seuraavassa kirjoituksessa harrastetaan irlantilaisten alkoholisuhteen analyysia.

Se on nimittäin jokseenkin kieroutunut. Olen muutaman irlantilaisen kanssa harrastanut small talkia siitä, kuinka ainakin pinnallisella tasolla Suomen ja Irlannin lähihistoria on aika samanlaista: kummatkin osia monikansallisissa imperiumeissa, kumpikin sijaitsee Euroopan periferioissa ja modernisoitui verrattain myöhään ja kummallakin on sanalla sanoen epäterveelliset juomatavat. Viimeisen kohdalla olen valmis hieman muokkaamaan sanomaani: irlantilaisilla saattaa olla, uskokaa tai älkää, Suomeakin epäkeskieurooppalainen (hehe) juomakulttuuri.

Tällä viikolla olen tarkastellut paikallisten juomatapoja tiukan osallistuvan kenttätyön muodossa, ehkä Sukupuolen antropologia-kurssini innoittamana. Torstaina irlantilainen kämppikseni Rebecca piti ennen jotain omia pippaloitaan etkot meidän kämpässä – ei siinä mitään, vaikkakin toki suomalaista kummastuttaa keskellä viikkoa dokaaminen, mutta sille löytyy ihan looginen syynsä: irlantilaiset opiskelijat matkustavat melkein joka viikonloppu isin ja äidin huomaan kuka Wexfordiin, kuka Limerickiin riimejä raapustamaan. Itsekin olen joskus harrastanut juomista ennen kuin olen mennyt baariin juomaan. Irlantilaiset etkot eroavat suomalaisista kuitenkin merkittävästi – ensinnäkin, jengi ei vedä mitään bisseä taikka edes valkoviiniä, vaan nuppia sekoitetaan mieluummin esimerkiksi venäläisellä vodkalla, jota lutrataan esimerkiksi appelsiinimehuun. (Joku voisi muuten huvikseen miettiä, miksi iirin kielen sana uisce, joka englanniksi kääntyy sanaksi whiskey, ja ryssänkielen sana vodka tarkoittaa jokseenkin samaa asiaan, tosin eiköhän tästäkin ole joku lempiasiaansa tutkiva sosiolingvisti väikkärinstä tehnyt) Toiseksi: voin itsekin myöntää että joskus etkoilla saatan ottaa vauhtia yhden tai kaksi punakylkeä enemmän kuin ehkä kannattaisi, mutta irlantilaiset näyttää kautta linjan vetävän vapautuneesti ilman käsijarrua tahi vauhtipelkoa. Meidän etkoilla muun muassa harrastettiin twerkkausta ja hyvin äänekästä huutamista ja hysteeristä kikattelua: meno on oikeastaan lähempänä jotain Etelä-Eurooppaa kuin jäyhää pohjoista ulottuvuutta – liekö syynä näitä maita yhdistävä KATOLINEN PAAVINUSKO. Keskikaupungilla rohkea etkoilu näkyy vatsalaukkuaan tyhjentävinä yön sankareina jo siinä keskiyön aikaan – näky itsessäänhän on tuttu myös Suomessa, mutta jotenkin minusta tuntuu, että yleensä esimerkiksi Rautatientorin tienoilla riski tahria kengänpohjansa oksennukseen kasvaa vasta siinä puoli neljän aikaan. Pointti tässä kaikessa nyt oli siis oikeastaan se, että alkoholi näyttää välillä sopivan irlantilaisille vielä huonommin kuin se ajoittain näyttää sopivan suomalaisille. Tavallaan en yhtään ihmettele, miksi baari ja yökerhot sulkee ovensa viimeistään kello 2.30.

Nuppia osataan sekoittaa myös niin sanotusti muilla aineilla. Perjantaina pääsin tarkkailemaan tilannetta ihan oikeisiin irlantilaisiin KOTIBILEISIIN. Meno oli itseasiassa odotettua laimeampi: ainoa yhtään enemmän hutikassa ollut sattui olemaan venäläinen erasmusopiskelija. Näissä bakkanaaleissa pari herrasmiestä käyttäytyi sen verta levottomasti, että päättelin kavereiden vetäneen jonkinlaista HUUMAUSAINETTA, ehkäpä piristeitä. Puheista päätellen ko. toimintaa harrastetaan suuremmissa määrin esimerkiksi rock-festivaaleilla. Dullaa esimerkiksi ei siinä kattoterassikämpässä hiisattu. No ei siinä mitään, how am I to judge. Kävin toisen vieterimiehen kanssa hedelmällisen keskustelun siitä, pitäisikö vaiko eikö pitäisi Pohjois-Irlanti yhdistää tasavaltaan, yllättävä kyllä tämä irlantilainen oli sitä mieltä että ei pitäisi, koska se on niin köyhä. Vähän niinkuin Karjala, anyone? Tästä teen vielä sen pikaisen huomion, että nuoresta iästään huolimatta Trinityn opiskelijat on ihan oikeasti melko fiksua ja retorisilta kyvyiltään korkealaatuista porukkaa: se, että ko. yliopisto vetää puoleensa irlantilaisnuorison kerman näkyy kyllä sekä kursseilla että ns. epävirallisissa yhteyksissä. Loppuun vielä yksi em. pippaloissa kristallisoitunut ohimenevä huomio: on muuten melko väsyttävää esitellä itsensä 25 ihmiselle, kun jokaikiselle oma suomalaisugrilainen, huonosti anglosaksiseen ääntämykseen sopiva nimeni piti toistaa ja selittää ns. vitun monta kertaa.

Muissa uutisissa: arki alkaa ehkä pikkuhiljaa asettua uomiinsa, jos sitä nyt arjeksi uskaltaa sanoa. Keskelläkin viikkoa tulee kaljoiteltua (huom. ei kuitenkaan kreisibailattua) kerran kaksi, mitä nyt en harrastanut Suomessa samoissa määrin. Viimeisen viikon olin tosin pienessä syysflunssassa, joka hillitsi menoa. Erasmusbileissä en ole käynyt. Kurssit vaikuttaa edelleen hyviltä ja työmäärä kohtuulliselta. Ensimmäinen suullinen ryhmäesitelmä on huomenna perjantaina. Ilmeisesti syksykin on saapunut Dubliniin, pari viime päivää on ollut tosi kylmiä.

Kiitos ja anteeksi. Seuraavissa kirjoituksissa luvassa on analyysia tunteita herättävästä elintarvikkeiden vähittäiskaupasta sekä ehkä jopa suuri Dublinin keskustan LOUNASVERTAILU. Siihen asti, take care.

Beibisteppejä yliopistolla, työväenluokan fyysinen preesens & Pertsa ja Kilu.

Heipä hei, hyvää iltaa. Sitten viime kirjoituksen olen muun muassa juonut hieman olutta, harrastanut musiikillista speed datingia, liittynyt yliopiston harrastekerhoihin ja käynyt ainakin kerran lenkillä.

Mielenkiinnon vienee kuitenkin varsinaisen opiskelun alkaminen pikkuhiljaa. Vielä ei voida puhua mistään usainboltmaisesta äkkilähdöstä – tähän mennessä viidestä luennosta on peruttu kaksi. Ylipäätään ensimmäisellä viikolla ja varsinkin ensimmäisellä luennolla käydään läpi lähinnä mitä seuraavan lukukauden tai -vuoden aikana tullaankaan opiskelemaan, niin kuin arvata saattaa. Kovaan substanssiin päästää kiinni loppuviikosta tahi ensiviikolla, kun luentojen rinnalla tapahtuva pienryhmäopetus starttaa. Mun tulevan vuoden lukujärjestykseen kuuluu sekä peruspakkopullaa että kowaa tykittelyä ja oikeasti mielenkiintoista: edellisestä esimerkkinä sosiologian metodologia, jälkimmäisestä vaikkapa sosiologian klassikoihin (marx, durkheim, weber, simmel)  liittyvä kurssi, jonka syyslukukauden nuorehko luennoitsija vaikutti kovalta supliikkimieheltä ja intellektuellilta (ehti ekalla luennolla mm. haukkua Maggie Thatcherin) ja lienee myös kova panemaan. Varsinainen seksiwaupommi koetaan kuitenkin vasta Gender, Culture and Society-kurssin kevätpuoliskolla, kun sukupuolen sosiologiaan tutustutaan Brittein saarten ala- ja nuorisokulttuurien, mm. RAVE-kulttuurin kautta. Huhhuh! Näiden lisäksi luvassa poliittista sosiologiaa ja Euroopan yhteiskuntia komparatiivisella otteella. Myönnytyksenä todettakoon, että tähän mennessä kaikki luennoitsijat ovat vaikuttaneet mukavilta ja mielenkiintoisilta opettajilta, ja alunperin pelkäämäni Britteinsaarten jäykänvirallinen pönötys on loistanut poissaolollaan. Odotan kuitenkin yhä kauhulla sitä hetkeä, kun joudun lähestymään jotain akateemisesti ylempiarvoista henkilöä sähköpostilla tahi kasvotusten, kun ilmeisesti titteleistään ainakin osa henkilökunnasta pitää edelleen kiinni.

Yliopistolla noin muuten olen yrittänyt ujuttautua mukaan pariin paikalliseen opiskelijajärjestöön. Siellä esimerkiksi tapaa ihan oikeita punatukkaisia IRLANTILAISIA, joidenka nimi on joku Padraig tai Shahiibvan jne, varsinkin kun tapahtumissa yleensä juodaan alkomahoolia joko sivistyneesti tai vähemmän sivistyneesti. Kaikki lähimmät kontaktit ovat toki edelleen muita vaihtereita, joista muuten noin 60 prosenttia on ranskalaisia tai saksalaisia ja joista yhtälailla 60 prosenttia lukee lakia tai jotain kauppatieteen kaltaista pseudotiedettä, joka ei sivistysyliopistoon kuulu.

Yliopistorientojen kautta päästäänkin aasinsillan kautta oikeastaan ainoaan täällä kokemaani kulttuurishokkiin – jos sitä nyt kulttuurishokiksi voisi sanoa. Trinityn opiskelijathan on törkeän nuorta porukkaa. Oon viimeiset viikon kaksi elänyt pientä ikäkriisiä, kun tapaamani irlantilaiset opiskelijat ja osa vaihtareistakin on mua 2-3, jopa neljä vuotta nuorempia. Ei siinä toki mitään, ihmisiähän nekin on, mutta kyllä se aina säpsähdyttää, kun kampuksella kävelee vastaan jengiä, joka omaan silmään näyttää joltain seiskaluokkalaisilta.

Dublinin ja koko ikärakennehan muistuttaa enemmän kehitysmaitten kivan symmetristä pyramidia kuin muun läntisen euroopan muodotonta, yläpäästään paisunutta makkaraa, tuota länsimaitten rappion, kestävyysvajeen ja kiristyvien eläkemaksujen symbolia – kiitos katolisen kirkon. Muistaakseni Dublinin väestöstä reilusti li puolet on alle 25-vuotiaita, joka näkyy katukuvassa. Joka puolella tuntuu hyörivän joukkioittain levottomia, verryttelyasuihin verhoutuneita eri-ikäisiä lapsia, esiteinejä ja vanhempia raggareita, jotka keksivät julkisessa tilassa jos jonkinlaista pikkukepposta ja kommervenkkia. Nuorenkin oloiset kakarat kirmailee ainakin täällä Stoneybatterissa suhteellisen vapaan oloisesti, miksei enää Suomessa? Tuossa mun kadunkulmassani jokin aika sitten mellasti sellanen vajaan tusinan joukko kymmenen-kaksitoistavuotiaita autonrenkaiden kanssa, jotka eivät tietenkään vaikuttaneet olevan lädilauman omia. Tilanteessa oli vähän sellaista 50-luvun leppoisan Pertsa ja Kilu-henkisen poikaromaanin tunnelmaa.

Kaiken kaikkiaan Dublin on aika rähjäinen kaupunki, joka ainakin minulle ei ole yksinomaa huono asia. Ehkä atmosfääristä voisi käyttää paljonmystifioitua sanaa työväenluokkainen. Liffeyn Northsiden maine muuten kaupunkin raffimpana puolena ei havaintojeni mukaan ole täysin perusteeton, mutta en ole täällä törmännyt mihinkään, mitä Helsingin postiosoitteessta 00530 ei olisi jo nähnyt. Parhaiten työväenluokkaisuus näkyy rakennetussa ympäristössä: aiemmin mainitun paikallisen Arabianrannan, Smithfieldin toriaukion kulmalta kun löytyy tyhjää tonttia ja hylättyä rakennusta, josta näyttää olevan jäljellä vain ulkoseinät – siis 10 minuutin kävelymatkan päässä kaupungin toisesta suuresta ostoskadusta Henry Streetistä. Osaltaan kyse on toki myös kelttitiikerin ja 2000-luvun talouskriisistä – talouskasvun aikanakaan ei kaikkea ehditty korjata kun rahaa varmastikin enemmän käytettiin joihinkin finanssikapitalismin linnakkeisiin ja alan parissa työskentelevän verenimijäluokan luksustaloihin, eikä siihen nyt ainakaan viimeisen viiden vuoden aikana ole todellakaan ole ollut varaa. Tästä aiheesta olisi varmaan kuullut enemmän sillä Social Inequality-kurssilla, jolle jätin menemättä kun 60 opintopisteen työmäärä lukuvuoden aikana kuulosti turhan rankalta.

Kolmen pennin yhteiskunta-analyysi päättyköön tähän, mennään eteenpäin.
-Eetu (jotkut paikalliset kutsuu mua Ediksi, koska Eetu nyt ei ilmeisesti käänny anglosaksiksi)

Mustaa kultaa

Heipä taas rakkaat lukijat.

Viime kirjoituksen jälkeen olen mm. rakentanut sosiaalista verkostoani. Perjantaina kierrettiin muutaman vaihto-opiskelijan kanssa Dublin Castlea, oli ihan ok meininki. Kyseessä on siis tontti, jolla on ollut jonkinlainen vallan linnake viikinkiajoista asti – nykyiset tilat tosin vasta brittivallan ajalta 1800-luvulta. Elävimmin mieleen jäi tarina brittien Irlantiin lähetetystä käskynhaltijasta, joka meni ja depsi lemmikkikettunsa pureman tartuttamaan vesikauhuun. Kowa meno on ollut siellä aikoinaan. Hiljaisemman viikonlopun jälkeen (lauantaina sulatettiin Marcelin kanssa pakastin, joka oli umpijäässä) maanantaina juhlistettiin yhden hollantilaismimmin synttäreitä, juhlakalu itse tosin saapui paikalle vasta pilkun jälkeen, joka Irlannin peruspubeissa tulee siis jo KELLO KAKSITOISTA. No, löydettiin kyllä sen jälkeen vielä jatkoluvilla varustettu mesta. Minä vahingossa noin kuusi tuopillista mustaa kultaa, joka oli huonosti syödyn päivän jälkeen turhan paljon. Aamulla närästi ja särki päätä.

Sitä olikin hyvä mennä parantamaan päiväreissulla Howthiin, joka on kalastajakaupunki 25 minuutin junamatkan päässä Dublinista. Siellä sai muun muassa nauttia irlantilaisesta luonnosta ja nähdä helvetin jyrkkiä kallioita, oli ihan siistiä. Törspöttelyn maustama viikko sai korkeimman kruununsa eilen virallissa erasmuskaudenavajaisbileissä, jossa meno oli noin about juuri sellaista kuin saattoi odottaa – ei tarvi mennä uudestaan. Tuhatkunta vaihto-oppilasta mälläämässä EU:n rahoilla Rihannan soidessa ja hassut St. Patrick's Day-hatut päässä – ko. pyhähän on noin 6 kuukauden kuluttua – ei ihan mun juttu, mutta who am I to judge. Innokkaimmat oli toki hankkinut sellasen festarityylisen rannekkeen jollain 25 eurolla, jolla pääsee kaikkiin lukukauden bileisiin, joita on kymmenen, siis suunnilleen yhdet per viikko. Itse lähdin yhdeltä menemään.

Kalliokiimaa!

Brunswick Courtin asunnossa numero 5 ovet käy ja väki vaihtuu, mutta karavaani kulkee. Venezuelalainen otti ja löysi kavereidensa kanssa paremman kämpän. Tilalle muuttaa kuulemma tiistaina ranskalainen maisteriopiskelija, joka vaikuttaa kuin myös Trinityssä. Irlantilainen mimmi, Rebecca, saapuu ilmeisesti ensi viikolla. Toivotaan että kämpän elämä alkaa asettua uomiinsa ja sosiaalinen elämäkin vilkastua.

Irlannin sää on muuten alkanut näyttämään parhaimpia puoliansa. Viime viikon nyrjähdyksenomaisen auringonpaisteen jälkeen tällä viikolla on satanut joka päivä.

Kouluhulinat alkaa ensi viikolla maanantaina. Luvassa normaalia kampusesittelyä ja orientaatiota tyyliin tällaisia kulttuurishokkeja saatat kohdata dublinilaisessa opiskeluympäristössä. Student Union ja muu järjestöskene järkkää viikon jokaisena iltana bileitä, keittoa saisi siis ottaa ihan rohkeasti jos siltä tuntuu. Kiimaa valitettavasti hillitsee se, että kaikkiin pippaloihin on vissiin 10-15 euron pääsymaksu – myynnissä on tietenkin myös rannekkeita, jotka kattaa kaikki tapahtumat. Katsotaan miten käy.

Kämppäni on siis 25 minuutin kävelymatkan pääsä yliopistosta, mutta kuten sanoin, omaksi henkilökohtaiseksi liikkumismuodokseni olen valinnut kaupungin julkisen pyöräpalvelun, Dublin Bikesin. Lähin asema on 250 metrin päässä. Viime kolme päivää menin 2 euroa maksaneella kolmen päivän kortilla, mutat vuoden kestävä tilauskortti saapui tänään postissa. Matka yliopistolle taittuu jossain 10 minuutissa, ja suurin osa matkasta vieläpä pyöräkaistoja pitkin. Palvelua pyörittää mainosjätti JCDecaux, joka ymmärtääkseni hoitaa myös Helsinkiin tulevan palvelun, toivotaan että yhtä hyvin, koska täällä se toimii saatanan mallikkaasti. Miettikää nyt, maassa jossa ei esimerkiksi aborttia eikä edes ehkäisyäkään juuri harrasteta, on parempi pyöräilyinfrastruktuuri kuin Helsingissä. Melko diippi kela.

Lykkään yhteiskunnallista analyysiä ehkäpä viikonloppuun. Siihen asti take care. Tässä teille kuva dublinilaisesta katutaiteesta. JEE!

Slainte!

Koska kansa pyysi (tai ainakin Kalle), minä vastaan. Vaihtoblogi, jonka päivitystahdista en ota vastuuta.

Saavuin Dubliniin maanantai-illalla. Ennen lentoa menin tottakai Oak Barreliin nauttimaan stoutia, joka oli noin kaksi kertaa kalliimpaa kuin yksikään tähän asti nauttimani tuoppi täällä. Lisäksi se ei maistunut kovinkaan kummoiselta.

Lentokentällä vastassa oli paikallinen opiskelija, jonka nimi lausuttiin ehkä jotenkin ehkä Shoobhin, kyseessä oli varmaan tyypillinen irlantilaisnimi Siobhain. Oli kuulemma iirin opiskelija ja osaa puhua sitä hyvin. Sillä oli päällä The curen t-paita. Kyseessä oli yliopiston järkkäämä palvelu, josta pisteet Trinitylle. Siobhan vei mut hostellille, joka oli kirjaimellisesti kivenheiton päässä trinitystä. Chekkasin sisään hostelliin, menin Burger Kingiin syömässä ja yhdellä Guinnesilla.

Tiistaina aloitin asuntometsästyksen. Erään lukemani Irish Timesin artikkelin mukaan tänä syksynä dublinin asuntomarkkinoita oli noin 40% vähemmän opiskelijoille sopivaa tarjontaa verrattuna viime syksyyn, joten olin alunperin hyvin HYVIN kuumottunut. Kavereita saa varmasti kaiken maailman erasmusbileistä, mutta kiva asunto ois kiva saada. Olin lentokoneessa lähettänyt (kiitos Norwegianille ilmaisesta wifistä) pari sähköpostia, joista yksi vastasikin jo lennon aikana. Tiistaiaamuna hain puhelinliittymän ja adapterin sähkölaitteita varten (josta muodostui pieni oman elämäni odysseia) ja aloin lähettelemään tekstareita/sähköposteja jne. Ensimmäiseen soittoon jonka tein vastasikin mainostajan vaimo, jäädyin aika pahasti, mutta sain vaimon irlantilaisaksentista selvää että itse vuokraisäntä soittaa mulle kohta takaisin. Näin tekikin, sovittiin näyttö 50 minuutin päähän, menin katsomaan asuntoa ja vuokraisäntä Gerry (joka on ilmeisesti eläköitynyt poliisi ja hyvin mukava kaveri) sanoi että jos sanon kyllä nyt, paikka on mun. otin paikan.

Asunto on Dublinin D7-postiosoitteessa, joen pohjoispuolella, joka on perinteisesti ollut se työväenluokkainen puoli Dublinia. Rakennus on suunnilleen Smithfield- ja Stoneybatter-nimisten kaupunginosien rajalla, joista edellistä on saanerattu viime vuosina isolla rahalla ja tuo vähän mieleen Arabianrannan, Stoneybatter puolestaan vähän työväenluokkaisempi ja raffimpi, tai ainakin yhden kämppiksen kolleegat oli sanonut. Itse suhtaudun näihin juttuihin varauksella ja avoimin mielin. Lähin kauppa on samassa rakennuksessa ja lähin pubi 10 metriä ulko-ovesta, en oo tosin käynyt vielä. Yliopistolle 25 min kävelymatka, mutta Dublin bikesin lähin asema on 200 metrin päässä, josta aion ottaa hyödyn irti jahka tulen sinuiksi vasemmanpuolisen liikenteen päässä.

View from the window

Niin, kämmpikset. Tässä on mun huoneen lisäks kolme muuta huonetta, kaikilla oma suihku ja vessa mistä plussaa. Eniten kämpässä kuumotti se, että sitä esitteli vuokraisäntä Gerry eikä asukkaat itse, koska kaikki on vasta muuttanut sitä. Kämppiksistä oon tavannut vasta yhden, romanialaisen 27-vuotiaan it-insinööri Marcelin. Ihan mukava ja kohtelias jäbä ja käytiin ekana yhteisiltana jo kaljalla. Se tosin vei mut melko muoviseen turistirysään lähellä Temple Baria, jossa oli perinnemusaa, mutta ei se mitään. Toinen kämppis on venezuelalainen Rafael, joka on tämän viikon jossain poissa. Kolmantena kämppiksenä pitäis olla joku irlantilainen mimmi, joka ei kuulemma ole vielä muuttanut, eikä vuokraisäntä ollut kuullut siitä pariin päivään, sanoi laittavansa paikan eteenpäin jos kohta ei jotain tapahdu. Ihan hyvät vibat on kämpästä kaiken kaikkiaan. Oven saa lukkoon jos muut naamat ei miellytä.

Ihan törkeesti en ole vielä ehtinyt verkostoitua. Hostellissa tapasin kiinalaisen mimmin, joka puhui todella hyvää englantia (siis oikeasti hyvää eikä vain stereotyyppiseen kieliummikkokiinalaiseen verrattuna). Niin kuin kiinalaiset länsimaissa yleensä, tää tyttö käyttää itsestään lännessä länsimaista nimeä – joista tää on sitten valinnut nimen Kirk. Ei siinä mitään, who am I to judge jne. Käytiin keskiviikkona kaljalla (se anto mulle puolet Guinnessistaan ku ei tykänny) ja tänään nastassa pizzapaikassa syömässä, jonka bongasin anthonu bourdainin dublin-jaksosta. Huomenna tapaan aamulla jotain tyyppejä joiden kanssa sovittiin treffit facebookissa, katsotaan mitä siitäkin tulee. Kouluhan alkaa orientaatioviikolla vasta 16. päivä, joten siihen asti ollaan puhtaasti turistimoodissa. Mikä on ihan kiva, kun Suomessa en mitään varsinaista lomaa kerinnyt pitää. Tänään illalla olin yhdessä paikallisessa, join yksikseni olutta (sad sad), mutta siellä oli tarjolla ns. aitoa irlantilaista kansanmusiikkia, niin kuin kai JOKA PÄIVÄ. Käyn varmasti toistekin.

Seuraavissa kirjoituksissa luvassa mahdollisesti arjen referoinnin lisäksi myös suuren luokan kulttuurikritiikkiä komparatiivisella otteella. Siihen asti, hyvästi.