Heipä hei, hyvää iltaa. Sitten viime kirjoituksen olen muun muassa juonut hieman olutta, harrastanut musiikillista speed datingia, liittynyt yliopiston harrastekerhoihin ja käynyt ainakin kerran lenkillä.
Mielenkiinnon vienee kuitenkin varsinaisen opiskelun alkaminen pikkuhiljaa. Vielä ei voida puhua mistään usainboltmaisesta äkkilähdöstä – tähän mennessä viidestä luennosta on peruttu kaksi. Ylipäätään ensimmäisellä viikolla ja varsinkin ensimmäisellä luennolla käydään läpi lähinnä mitä seuraavan lukukauden tai -vuoden aikana tullaankaan opiskelemaan, niin kuin arvata saattaa. Kovaan substanssiin päästää kiinni loppuviikosta tahi ensiviikolla, kun luentojen rinnalla tapahtuva pienryhmäopetus starttaa. Mun tulevan vuoden lukujärjestykseen kuuluu sekä peruspakkopullaa että kowaa tykittelyä ja oikeasti mielenkiintoista: edellisestä esimerkkinä sosiologian metodologia, jälkimmäisestä vaikkapa sosiologian klassikoihin (marx, durkheim, weber, simmel) liittyvä kurssi, jonka syyslukukauden nuorehko luennoitsija vaikutti kovalta supliikkimieheltä ja intellektuellilta (ehti ekalla luennolla mm. haukkua Maggie Thatcherin) ja lienee myös kova panemaan. Varsinainen seksiwaupommi koetaan kuitenkin vasta Gender, Culture and Society-kurssin kevätpuoliskolla, kun sukupuolen sosiologiaan tutustutaan Brittein saarten ala- ja nuorisokulttuurien, mm. RAVE-kulttuurin kautta. Huhhuh! Näiden lisäksi luvassa poliittista sosiologiaa ja Euroopan yhteiskuntia komparatiivisella otteella. Myönnytyksenä todettakoon, että tähän mennessä kaikki luennoitsijat ovat vaikuttaneet mukavilta ja mielenkiintoisilta opettajilta, ja alunperin pelkäämäni Britteinsaarten jäykänvirallinen pönötys on loistanut poissaolollaan. Odotan kuitenkin yhä kauhulla sitä hetkeä, kun joudun lähestymään jotain akateemisesti ylempiarvoista henkilöä sähköpostilla tahi kasvotusten, kun ilmeisesti titteleistään ainakin osa henkilökunnasta pitää edelleen kiinni.
Yliopistolla noin muuten olen yrittänyt ujuttautua mukaan pariin paikalliseen opiskelijajärjestöön. Siellä esimerkiksi tapaa ihan oikeita punatukkaisia IRLANTILAISIA, joidenka nimi on joku Padraig tai Shahiibvan jne, varsinkin kun tapahtumissa yleensä juodaan alkomahoolia joko sivistyneesti tai vähemmän sivistyneesti. Kaikki lähimmät kontaktit ovat toki edelleen muita vaihtereita, joista muuten noin 60 prosenttia on ranskalaisia tai saksalaisia ja joista yhtälailla 60 prosenttia lukee lakia tai jotain kauppatieteen kaltaista pseudotiedettä, joka ei sivistysyliopistoon kuulu.
Yliopistorientojen kautta päästäänkin aasinsillan kautta oikeastaan ainoaan täällä kokemaani kulttuurishokkiin – jos sitä nyt kulttuurishokiksi voisi sanoa. Trinityn opiskelijathan on törkeän nuorta porukkaa. Oon viimeiset viikon kaksi elänyt pientä ikäkriisiä, kun tapaamani irlantilaiset opiskelijat ja osa vaihtareistakin on mua 2-3, jopa neljä vuotta nuorempia. Ei siinä toki mitään, ihmisiähän nekin on, mutta kyllä se aina säpsähdyttää, kun kampuksella kävelee vastaan jengiä, joka omaan silmään näyttää joltain seiskaluokkalaisilta.
Dublinin ja koko ikärakennehan muistuttaa enemmän kehitysmaitten kivan symmetristä pyramidia kuin muun läntisen euroopan muodotonta, yläpäästään paisunutta makkaraa, tuota länsimaitten rappion, kestävyysvajeen ja kiristyvien eläkemaksujen symbolia – kiitos katolisen kirkon. Muistaakseni Dublinin väestöstä reilusti li puolet on alle 25-vuotiaita, joka näkyy katukuvassa. Joka puolella tuntuu hyörivän joukkioittain levottomia, verryttelyasuihin verhoutuneita eri-ikäisiä lapsia, esiteinejä ja vanhempia raggareita, jotka keksivät julkisessa tilassa jos jonkinlaista pikkukepposta ja kommervenkkia. Nuorenkin oloiset kakarat kirmailee ainakin täällä Stoneybatterissa suhteellisen vapaan oloisesti, miksei enää Suomessa? Tuossa mun kadunkulmassani jokin aika sitten mellasti sellanen vajaan tusinan joukko kymmenen-kaksitoistavuotiaita autonrenkaiden kanssa, jotka eivät tietenkään vaikuttaneet olevan lädilauman omia. Tilanteessa oli vähän sellaista 50-luvun leppoisan Pertsa ja Kilu-henkisen poikaromaanin tunnelmaa.
Kaiken kaikkiaan Dublin on aika rähjäinen kaupunki, joka ainakin minulle ei ole yksinomaa huono asia. Ehkä atmosfääristä voisi käyttää paljonmystifioitua sanaa työväenluokkainen. Liffeyn Northsiden maine muuten kaupunkin raffimpana puolena ei havaintojeni mukaan ole täysin perusteeton, mutta en ole täällä törmännyt mihinkään, mitä Helsingin postiosoitteessta 00530 ei olisi jo nähnyt. Parhaiten työväenluokkaisuus näkyy rakennetussa ympäristössä: aiemmin mainitun paikallisen Arabianrannan, Smithfieldin toriaukion kulmalta kun löytyy tyhjää tonttia ja hylättyä rakennusta, josta näyttää olevan jäljellä vain ulkoseinät – siis 10 minuutin kävelymatkan päässä kaupungin toisesta suuresta ostoskadusta Henry Streetistä. Osaltaan kyse on toki myös kelttitiikerin ja 2000-luvun talouskriisistä – talouskasvun aikanakaan ei kaikkea ehditty korjata kun rahaa varmastikin enemmän käytettiin joihinkin finanssikapitalismin linnakkeisiin ja alan parissa työskentelevän verenimijäluokan luksustaloihin, eikä siihen nyt ainakaan viimeisen viiden vuoden aikana ole todellakaan ole ollut varaa. Tästä aiheesta olisi varmaan kuullut enemmän sillä Social Inequality-kurssilla, jolle jätin menemättä kun 60 opintopisteen työmäärä lukuvuoden aikana kuulosti turhan rankalta.
Kolmen pennin yhteiskunta-analyysi päättyköön tähän, mennään eteenpäin.
-Eetu (jotkut paikalliset kutsuu mua Ediksi, koska Eetu nyt ei ilmeisesti käänny anglosaksiksi)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti