so long and thanks for all the fish

Jäänyt näköjään kevätkaudella nämä päivittelyt hieman vähemmälle. Tästä kaikesta syytän yhteiskunnan lisäksi sitä, että aika nyt vaan on mennyt aika haipakkaa täällä ULKOMAILLA. Katotaan jos saisin tähän koottua joitain viimeisiä ajatuksia samalla kun yritän vältellä liskodiskoa. Irlannissa on tällä hetkellä 12 astetta, vettä sataa, ja kaiholla ajattelen jotain Tokoinrantaa, koffin kolmosta ja 26 celsiusastetta. Sumusaari lyö minua kuin vierasta sikaa.

No sen jälkeen kun olen antanut kuulla itsestäni, olen lähinnä lukenut tentteihin. Alunperin tämä lukuvuoden kirsikkana horisontissa siintänyt koitos tuntui melko vaativaltakin tehtävältä. Tenttikauden puolivälissä sen jo aavistin, ja parin ekan tentin jälkeen paljastui että olin ollut väärässä: eihän se nyt mikään kovin suuri akateeminen haaste ollut. Toki tässä vedetään jo viidennen opiskeluvuoden kokemuksella ja jos jotain valtsikassa ja poliittisessa historiassa oppii, niin sisäistämään paljon tietoa lyhyessä ajassa. Olin vähän hämmästnyt kun tenttien jälkeen puhuin irlantilaisten opiskelijoiden ja joidenki vaihtareidenkin kanssa, ja jengi on semisti paskat housussa siitä että pääseekö läpi. Tämä ei tosin tarkoita sitä ettenkö olisi nauttinut opinnoistani tai pitänyt kursseja mielenkiintoisina – sitä ne toki oli. Ois ehkä ollut kuitenkin kiva jos jolleki parille kurssille ois voinut tentin (johon valmistuessa kuitenkin saa aika pinnallisen kuvan sisällöstä) sijaan kirjoittaa vaikka esseen, jonka kautta voi ainakin johonkin aiheeseen syventyä vähän syvällisemmin.

Tenttitilanteethan täällä on ihan hulvattomia tilaisuuksia. Täällää ollan perkeleen tarkkoja siitä, ettei VAAN kukaan lunttaa – samalla kaliiberilla kuin Suomessa ylppäreissä. Tentit hoidetaan useimmiten isoissa läjissä niin, että samassa tilassa on useampi eri kurssi tentattavana. Kaikille annetaan satunnaisesti numeroitu istumapaikka – yhdessä tentissä mulla oli numero 1003. Vessaan mennessä numero kirjataan ylös listaan, samoin kuin kokeesta lähtiessä. Viimeisen puolen tunnin aikana tentistä ei saa lähteä – ja siksi oon kirjoittanut tentin kasaan aika tehokkasti, koska en kuitenkaan koko kolmea tuntia tentissä tarvtise enkä halunnut viettää vikaa puoltuntista tuijotellen seiniä. Ei se mikään vitsi ole, että näillä saarilla ollaan tarkkoja byrokratiasta.

Sitten toisekseen olen yrittänyt turvata tulevaisuuteni ja toimeentuloni ja yrittänyt saada itselleni kesätöitä. Se on ollut tuloksetonta ja siksi ahdistavaa. Se, että viime vuoden esimies ei ole puoleen vuoteen vastannut sähköposteihin, puheluihin tai soittopyyntöihini kun olen yrittänyt saada selville että mitäköhän vittua sille projektille kuuluu ja saisko jonku työtodistuksen, ei ole auttanut. En tiedä muistatteko lyhyen ja karikkoisen työsuhteeni Kahvila Sävyyn toissa vuonna, mutta miten voi yksi ihminen lyhyen työuransa aikana törmätä kahteen noin epäammattimaisesti käyttäytyvään työnantajaan. Sitten toisekseen sitä miettii että enkö tosiaan ole viiden opiskeluvuoden ja tilkkutäkkimäisen työhistorian aikana oppinut yhtäkään sellaista taitoa joka lisäisi kysyntääni työmarkkinoille, ja se kuulkaa, ei ole mukavaa vaan aika kaameaa jaakobinpainia.

Mitäköhän kaikkea tästä jäi käteen? Ilmeisesti puhun nykyään englantia hassunhauskalla irlantilaisaksentilla. Kuten sanottua, opinnoistakin on jääty plussan puolelle. Kavereita olen saanut ja niistä suurimalle osalle olen jo hyvästit jättänyt. Sitä en tiedä, onko täällä solmittu elinikäisiä ystävyyssuhdetta Mitään hajua ei ole siitä näenkö ketään ja jos kyllä milloin. Se on toisaalta ehkä  kiehtova ajatus: ehkä aktiivinen yhteydenpito lakkaa, mutta ainakin maailmasta löytyy ihmisiä, joiden kanssa sain jakaa elämäni sen 4-9 kuukautta. Ehkä joskus tässä tai seuraavassa elämässä tapaamme jälleen.

Erasmusvaihtohan on keksitty sen vuoksi että lähettämällä eurooppalaisnuoria vieraisiin maihin kohtaamaan toisia nuria Eurooppaan saataisiin luotua jonkinlainen kosmopoliittisten nuorten eurooppalaisten kohortti. Ihan rehellisesti sanottuna olen täällä ehkä alkanut ajattelemaan eurooppalaisuutta osana omaa identiteettiäni. Tää vuosihan on ollut eu-vaalien ja ukrainan hulinoiden takia aika mielenkiintoista aikaa siinä mielessä, että kaikista noista jutuista on tullut keskusteltua aika paljonkin kavereiden ym kanssa. Inspiroivimmat keskusteluni näistä aiheista oon kuitenkin käynyt romanialaiskämppikseni Marcelin kanssa. Ihailen sitä miestä suuresti – se ja kaikki kolme veljeä on muuttanut sumusaarille, ihan vitun kauas kotimaastaan elättääkseen äitäänsä, suunnitelmana vielä muuttaa takaisin Romaniaan ja perustaa oma yritys. Lähtisittekö itse samaan? Ja tätä miestä puoli Eurooppaa pitää jonain itäeurooppalaisena (eli vähemmän eurooppalaisena kuin me länsieurooppalaiset) syöpäläisenä. Suurin uhka Euroopalle ideana, kulttuurialueena ja by extension, poliittisena rakennelmana ovat timosoinit, geertwildersit, nigelfaraget ynnä muut pimeyden voimat.

Nyt kun tuleva kesä näyttää toimentulon kannalta kovin epävarmalta – Suomessa ei oikeastaan odota työpaikkaa eikä asuntoa, mutta toki kaikkea muuta – olen välillä miettinyt että oliko tämä nyt kaiken arvoista. Oisko sen sijaan että opiskelen kakskymppisten finninaamojen rinnalla kanditason kursseja pitänyt käyttää tukikuukaudet fiksusti, kirjoittaa gradua ja yrittää valmistua? Ehkä näitä arviointeja mun pitää tehdä vasta jonkin ajan jälkeen. Luulen, että jos mun seuraavien kuukausien toimeentulo ois turvattu, en olisi niin kovin epäileväinen.
Mutta kuitenkin: jokainen vaihdossa käynyt varmaan voi kertoa siitä henkisestä pääomasta ja elämänviisaudesta mitä ulkomailla asuminen kerryttää, eikä se ihan oikeasti ole mikään tuulesta temmattu juttu. Enpä tiedä olenko ihmisenä muuttunut sinällään millään kovin syvällisellä tasolla, mutta kyllä täältä matkalaukussa tulee mukana muutakin kuin pyykkiä. Sille kaikelle en uskalla laittaa rahallista hintaa, vaikka nimellisen hinnan voisinkin nimetä tutkimalla kasvanutta opintolainaani ja täyteen tuutattua luottokorttilaskuani, hups.

MuttaYhdeksän kuukauden jälkeen mulla on nyt myös sellainen tunne, että on ihan sopiva aika palata kotiin, koska aina
















ja ikuisesti

Moikka, nähdään kohta.

Carpe diem, sano mummo kun Hitleriä juutalaiseksi väitti

Otsikko saattaa teissä, rakkaat lukijat, herättää kummastusta. Jätän teidät vielä hermoja raastavan jännityksen vangiksi ja palaan tähän tarinaan vasta kirjoituksen lopussa, koska haluammehan toki säilyttää kronologisen jatkumon.

Ihan helvetin hämmentävää että viime kirjoituksesta on kulunut jo kuukausi ja joululoman päättymisestä kaksi. Aika kuluu ihan saatanan nopeasti. Mulla on varsinaista lukukautta jäljellä enää KOLME VIIKKOA, jonka jälkeen alkaa vapaamuotoinen elostelu ja tentteihin valmistautuminen. Itse lukukausi täällä päättyy 5.4 pahamaineiseen Trinity Balliin, kreisibailuihin jotka järkätään siellä meidän Tylypahka-kampuksella, ja jota on useammassa eri yhteydessä mainostettu Euroopan suurimmiksi privaattibileiksi. Se, kuinka privaatit 8000 ihmistä vetävät bileet voi olla, on minulle hiemaan kyseenalainen. Mutta ostinpahan nyt sitten minäkin kuitenkin 80€ kustantaneet piletit, KUN KERTA TÄÄLLÄ NYT OLLAAN. No ei, hauskaahan tosta tulee, vaikka vähän ahdisti luottorajan rikkominen ostamalla lippu bileisiin, joissa saletisti joku 19-vuotias toisen vuoden insinööriopiskelijaÄIJÄ vaihtoehtoisesti joko vetää nekkuun tai antaa ylen allekirjoittaneen päälle.

Viimeisen kuukaudesta noin niin kuin periaatteessa ei mulla nyt ole ihan älyttömästi kerrottavaa. Koulua on käyty ja oon viimeinkin saanut esimerkiksi arvosanat syksyn kurssitöistä. Mulla tuli kaikki esseet takaisin pistearvolla 60-70, joka asteikolla 0-100 tarkoittaa kuitenkin varsin vekkulista toiseksi parasta arvosanaa ja noin ylipäänsä kuvastaa sitä, kuinka paljon jaksoin aikanaan näihin töihin panostaa – en satasella mutta en niitä nyt ihan vasemalla kädelläkään sutaissut. Arvostelu noin ylipäänsä on kyllä tiukempaa kuin Suomessa ja HY:ssä ois varmaan taas vitoset viuhunut niin saatanasti – nyt blackboardin kommenttiosiossa kehuttiin eikä sanottu että esseissä ollut mitään erityistä vikaa, mutta ei niistä sitten kai löytynyt sitä salaperäistä jotakin, jonka ns. top rank-arvosana olisi vaatinut.

Tämän hetken opiskeluista sanon vaan sen, että osa kursseista jaksaa kiinnostella, osa taas ei. Yksi snadisti isompi kurssityö pitäisi kuukauden päästä palauttaa, mutta sekin on onneksi ryhmämuotoinen niin ei tarvitse yksin sitä kuuluisaa kivirekeä vetää – tosin tää kurssi on yksi niitä kiinnostavimpia. Tuleva, huhtikuun lopulla koittava tenttikausi hieman jänskää kun juuri minkäänlaista tietoa tenttien tyylistä ei ole – mutta ilmeisesti täällä oletetaan, että opiskelija osaa ihan oikeasti namedroppailla teoreetikkoja yms nimeltä. HY:ssä keskitytään sentään kokonaisuuksien ja ns. oikeasti tärkeiden asioiden opettelemiseen. Paikallista opetustyyliä, jossa asiat opetetaan artikkeleiden ja kokoomateosten lukujen EIKÄ monografioiden kautta, en oo vielä(kään) oikein omaksunut. Kaikesta oppii vähän, mutta mistään ei yhtään syvemmin. Toista se on SUOMESSA.

Tässä vaiheessa voinen jo arvioda opetuksen tasoa sen verran (jos en sitä aikaisemmin ole tehnyt, en muista, joten suokaa ANTEEKSI) että se on suunnilleen samantasoista kuin Helsingin yliopistossa. Ergo, jos mun ois pitänyt tästä maksaa ulkomaalaisena vaihto-opiskelijana niin pyytäisin kuitenkin rahat takaisin.

Sosiaalinen elämä jatkaa raiteillaan. Se on kyllä oikeasti vaihtoelämässä mukavaa että vieläkin, oikeastaan joka viikko tulee mahdollisuuksia tavata uusia ihmisiä, joista ainakin toistaiseksi on ihan hyvällä prosentilla paljastunut suhteellisen mukavia ihmisiä. Vähän lisää ruotsalaisia ja yksi amerikkalainen lesbovegaani KÄLIFORNIASTA. Ruotsalaiset rankkaa muuten saksalaisten ja ranskalaisten kanssa "hengataan suurimmilta osin maanmiesten kanssa"-vertailussa vitun korkealle. Ei siinä mitään, kuten viime kirjoituksessa jo vihjasin, oikeasti haluaisin olla ruotsalainen.

Viime viikolla oli reading week, jonka vietin alkuperäissuunitelmista poiketen Glasgow'n sijasta Galwayssa ja Irlannin kuvankauniilla länsirannikolla. Matkaseura oli leppoisan saksalaista, kelit hyvät ja ruoka hyvää – söin jumalauta SIMPUKOITA! Kuten paikalla käyneet asiantuntijapiirit tietävät, lähistöllä sijaitsevat Cliffs of Moher-kalliot ynnä muut luonnonmuodostelmat sekä Aran-saaret ovat melkoisen henkeäsalpaavan vaikuttavat. Itse pidin ehkä ihan himppasen verran enempi Aran-saarista. Kuten tätä palstaa lukevat eräät paikallakäyneet muistanevat, Inis Morin Dun Aengus-linnake, joka on siis rakennettu satametrisen kielekkeen reunalle miehekkäät pari fakin TUHATTA vuotta ennen ziisusta oli aika huikea, ja kuumotusprosentti merta tuijotellessa sen reunakkeen yli suoraan alaspäin noin 99. Sellasella hepposella saarenrääpäleellä tuntee itsensä kovin pieneksi, kun kolmella suunnalla näkyy lähinnä Atlantin valtameri. Oli melko jännä fiilis, kun sellasen rankahkon kuurosaderintaman näkee lähestyvän horistontista päin. Muuten koko saarivisiitillä satoi KERRAN, joka tänä talvena, sateisimpana kai ainakin sataan vuoteen oli melkoinen saavutus.

LOMAKUVAKAVALKADI huudettu!

Kuva galwaylaisesta pubista. Keskellä näkyy kahden euron kolikko. Kun yritin poimia sitä rahankiilto silmissäni, huomasin että ko. kolikko olikin liimattu lattiaan. Baarin toisesta päästä lupsakka irlantilainen nauroi rempseästi todeten jotakin, josta en paksun aksentin vuoksi saanut selvää. Päättelin kuitenkin, että minua ns. juksattiin, mistä paikalliset käyttävät termiä "take the piss". Vekkuleita nuo irlantilaiset.

Nora "James Joycen muija" Barnaclen synnyinkoti. 

Pientä HASSUTTELUA galtseilla.

Lehmä ja vasikka Aran-saarilla. Huomatkaa kiviaidat. Irlantilainen on kova poika laittamaan kiviä päällekkäin.

Lehmä ja Eetu. Lehmä poseeraa, minä en.

Christoph, kaksimetrinen lupsakka baijerilainen ihastelee maisemia. Christoph on muuten uimari ja melko kovassa tikissä. Sori naiset, se on varattu.

Alle/ylle/sivullekirjoittanut ottaa tukea kun ajatus kivuliaasta kuolemanpudotuksesta rantakallioihin kuumotti.

Eetu ja simpukka. En saanut edes ruokamyrkystä. Lautanen oli koristeltu levällä, jätin syömättä.

Palataan näin lopussa mysteerilliseen otsikkoon. Kävelinpä tänään koulusta kotia kohti. Tienristeyksessä kohtasin sellaseen niskatukeen sonnustautuneen mummon, jonka jalankäynti oli melko huonoa, ja joka pyysi meikäläistä saattamaan itsensä pari sataa metriä läheiselle KIRKOLLE. No minä totta kai entisenä partiolaisena ja Suomen Puolustusvoimain kunniakkaan Kaartin pataljoonan edustajana luonnollisesti suostuin.

 Siinä sitten vähän rupateltiin, kuten tämänkaltaisissa yllättävissä sosiaalissa tilanteissa kuuluu, jotta ns. jää saadaan rikottua. No siinä kerroin omaa isoäitiäni muistuttavalle mummolle olevani suomalainen poliittisen historian opiskelija ja puhe kääntyi melko nopeasti Magna Cartan ja talonpoikaisvallankumousten kautta – kuten poliittista historia käsittelevillä keskusteluilla ah-niin-useasti on tapana – Hitleriin. "Did you know that Hitler was a Jew?" kysyi tämä herttainen mummeli, ja menin totta kai aavistuksen hämilleni. No mikäs siinä, kukin taplaa tyylillään, vaikka yritinkin vienosti todeta että  tällainen uskomus sitkeästä elostaan huolimatta on todistettu ns HUMPUUKIKSI. Sitten vaihdettiinkin taas puheenaihetta ja mummeli sanoi minulle kirkonportilla elämänohjeeksi kovin runollisesti seuraavalla tavalla: "In life there is only the split-second moment that is right now". Tässä lainatut repliikitkin käsittävät vain häviävän pienen osan noin 7 minuuttia kestäneen yhteiselomme aikana kosketelluista, elämää kaikilta mahdollisilta kanteilta käsitelleistä teemoista. Se, oliko Hitlerin ja carpe diem-ajattelun välillä jokin temaattinen yhteys, jäi mysteeriksi. Jäin kohtaamisemme jäljiltä melko hämmentyneeksi.

Huikeaan salaliittomummeliin onkin hyvä lopettaa. Ensi kertaan ja take care! Minä suuntaan ajatukseni jo tulevaan pitkään viikonloppuun ja maanantain PYHÄN PATRICKIN PÄIVÄÄN. Viikonlopun ohjelmaan kuulunee mm. irlantilaista jalkapalloa, irlantilaisia luomuoluita ja ylimalkaan irlantilaista elostelua. Laitetaan vielä loppuun aikoinaan suurta kansansuosiota niittäneestä Oman elämänsä sankari-blogista tuttu, viime aikojen kovimmista kipaleista koottu YouTube-musiikkiesitys. Heipä taas!

Paluu rikospaikalle

Heipa, hei hyvää iltaa. Eetu Jokela seikkailee taas. No oikeasti kello on puoli kolme lauantai-iltapäivänä, mutta ei nyt välitetä siitä. Joululoman päättymisestä on nyt kuukausi ja rapiat päälle, on se muuten aika hätkähdyttävää kuinka heittämällä toi aika kuluu.

Suomessa meni kolme ja puoi viikkoa oikein iloisesti. Oli kiva nauttia esim. luotettavasta lämpimästä vedestä suihkusta ja keskuslämmityksestä, toimivasta ja runsaasta joukkoliikenteestä, ja ylipäätään liikkua tutuissa maisemissa. Takasinlähö suoraansanottuna vähän jännitti, kun moni vaihtokaveri jätti oleskelun vain syyslukukauden mittaiseksi, mutta kun lentokenttäbussissa heitin läimää tukossa olevasta liikenteestä bussikuskin kanssa, joka puhui rehevällä northsider-aksentilla, aloin epäillä, että ihan kivahan täällä on taas olla.

Irlantilainen sää on tosin tehnyt mun ja Dublinin suhteesta ajoittain melko jännittyneen. Viimeset kaksi viikko vettä on tullut enempi tai vähempi kuin Esterin perssiistä, yleensä varustettuna vittumaisella tuulella, jonka takia ei oikein voi sontikkaakaan käyttää. Niin joo, ja tehdään nyt siis selväksi että lämmitys ei tässä huushollissa ole lähtökohtaisesti päällä eikä suihkusta tule aina lämmintä vettä. Nyt tuolla ulkona paistaa aurinko ja tottakai olen toistaiseksi vaivautunut ulos kadun toiselle puolelle ostamaan ihan oikeasta LIHAKAUPASTA jauhelihaa.

Mutta noin muuten kyllä aina välillä aivoissa käy sellanen naksahdus, että Dublin tuntuu silleen ainakin vähän jos ei nyt ihan kodilta niin ainakin sellaiselta paikalta, johon on syntynyt syvällisempi luottamussuhde. Henkistä kapasiteettiä on jäänyt kaikkeen muuhun kun ei tarvitse enää ihmetellä jotain irlantilaisen yhteiskunnan ja Dublinin rakennetun ympäristön kummallisuuksia. Toisin kuin viime syksynä voimavaroja on riittänyt esimerkiksi Irlannin-kirjeenvaihtajana leikkimiseen yhiksen lehtiä varten. Oon alkanut jotenkin heräämään siihen tosiasiaan, että täällä Dublinissakin mulla on vielä vaikka kuinka paljon näkemättä, puhumattakaan muusta Irlannista. Tulevalla väliviikolla huvittais käydä Glasgow'ssa, syödä uppopaistettuja Mars-patukoita ja käydä katsomassa jos vaikka Neil "Kyrpä" Lennon päästäisi koko Suomen Teemu Pukin kentälle Celtic Parkilla.

Opiskeluarki on nyt suunnilleen asettunut uomiinsa. Eniten pidän ainakin Gender, Culture and Societyn uudesta puolikkaasta jossa tutkitaan alakulttuureita ja sukupuolen risteymäkohtia. Yhdellä luennolla katsottiin Quadrophenia, ja ensi perjantaina ohjelmassa on vissiin 24 Hour Party People. Olen vaivautunut aamuyhdeksän luennoillekin huomattavasti paremmilla prosenteilla. Social Theory-kurssilla tutkitaan nyt uudempaa sosiologian teoriaa, joka tarkoittaa Foucaultia, De Saussurea ja vekkuleita feministejä ja post-kolonialistiteoreetikkoja. Kurssilla dekonstruktoidaan ihan vitusti kaikkea. Power, States and Social Movements-kurssilta haluaisin löytää jonkun kivan näkökulman/teorian joista ammentaa graduun – seminaari kutsuu ensi syyskuussa. Tenttien päivämäärien julkaisuajankohdista ei ole mitään hajua, eikä erityisemmin siitä, kuinka haastavia tentit on, mutta on niihin nyt ainakin vielä kaksi kuukautta.

Uusiin tyyppeihin oon tutustunut jossain määrin. Eilen hengailin, kappas kappas, RUOTSALAISTEN kanssa, joista osa on siis melkein kaikilla samoilla kursseilla meikäläisen kanssa. Yhden faija oli ruotsinsuomalainen. Oltiin tamppaamassa paikallisessa Kaikussa (oik. nimi Twisted Pepper), oli kivaa ja kotiin pääsi onneksi jo kahden aikaan. Hipsteriprosentti paikassa oli nyt Dublinin kontekstissa aika korkea – hipsuleita noin ylipäätään  Haluan nyt siis selvittää, että en ole mikään jonnarajalamainen ruotsalaisfetisisti (paitsi vähän), mutta varsinkin näistä partikulaarien ruotsalaisisten kanssa nyt vaan tulee helposti toimeen, kun opiskellaan samoja juttuja, kiinnostuksenkohdat on samat ja samat baarit ja klubit kiinnostaa, eikä tartte mennä väkisinhymistellen jonnekkin Onnelaan, niinkuin alkuaikoina janarien lapinpolttajien ja patonginmussuttajien kanssa – with all due respect.

Mitäs muuta tässä on tapahtunut? Viime viikolla sain todistaa livenä sukupuolinussintaa, kun vastapäisen talon nuoripari unohti laittaa kaihtimet kokonaan kiinni. Oli vähän hämmentävää, miten siihenkin pitäis reagoida? Laittaa häveliäissyistä omat kaihtimet kiinni? Kuvata videolle?

Nyt tuolla sekä paistaa että sataa vettä samaan aikaan. Taidan lähteä nyt sinne lenkille. Oon muuten alkanut KÄYMÄÄN uimassa kaksi kertaa viikossa, älkää ihmetelkö jos takaisin Suomeen tulee aikanaan Johnny Weissmulleria muistuttava adonis. Illemmalla menen varmaan joko leffaan tai lähetän kesätyöhakemuksia. Ei tullut Punkka-Jokelan ämmän pojasta tänä(kään) kesänä kesätoimittajaaja jotain muuta pitäis keksiä. Kummallista kyllä, ahdistaa vähemmän kuin normaalisti tähän aikaan vuodesta. Trinityn kampuksella laulaa mustarastaat ja auringonvaloa riittää pitkälle kello viiden jälkeen. Pitäisikö laittaa Tommi Läntistä soimaan?

Kiitos ajastanne, lähen nyt sinne lenkille.

Välitilinpäätös

Terveisiä Arlandan lentokentältä RUOTSISTA. Istun sionisti-starbucksissa, jossa tilasin cappucinon RUOTSIKSI, mulla on 40 minuuttia aikaa ennen vaihtolentoa. Tosin kirjoitan tätä teksinkäsittelyohjelmaan ja aion jakaa myöhemmin blogosfääriin Suomessa, koska Arlandan wi-fi ei toimi. Käsittämätön kehitysmaa, terkut Jonnalle. 

Se kuitenkin sanottakoon, että olen puhunut viime viikkoina jonkin verran RUOTSIA, koska olen hengaillut muutaman kivan ruotsalaisflickan kanssa täällä näin. Oli muuten kivenkovia feministejä Umeån yliopistosta. Mutta niin kuin niin moni muukin nekin lähti takaisin Göteborgiin/Stockholmiin/Umeåån ekan lukukauden jälkeen. Musta on erittäin kiva tulla muutamaksi viikoksi Suomeen, mutta samaan aikaan on myös kiva päästä takasin Dubliniin, vaikka noin 90% tuntemistani ihmisistä ei tule lomien jälkeen. Sosiaalinen elämä alkaa oikeestaan melkein nollasta, mikä vähän jännittää.

Muutama ranskalainen viiva noin niinkuin ohimenevinä huomioina ”mitä olen oppinut kolmen kuukauden aikana”. Pahoittelen että muoto on tällä hetkellä näinkin epänarratiivinen, mutta pitää saada kaikki kirjoitettua ennen kuin BOARDING alkaa. Aika rankkaa tämä kosmopoliittinen jet set-elämä.

-kolmessa kuukaudessa ehtii juuri rakentaa orastavia ystävyyssuhteita

-osaan tarvittaessa olla seurallinen supliikkimies ja harrastaa small talkia tuiki tuntemattomien ihmisten kanssa

-irlantilainen huippuyliopisto aiheuttaa ristiriitaisia tuntemuksia. ekoina viikkoina mietin että eihän tää nyt niin erilaista ole, mutta loppupuolella meno on kostautunut paljon koulumaisemmaksi kuin Helsingissä. Esseeaiheet on luennoitsijan valmiiksi muotoilemia kysymyksiä, johon pitää antaa ainakin osittain antaa ”oikea” vastaus. Helsingissä, siis omia kokemuksiani myötäillen, kouluttaudutaan hyvin teoreettisesi, vapaammin ja loppujen lopuksi siis, ehkä vähän paremmin. En maksaisi Trinityn tutkinnosta siitä pyydettyä rahamäärää. (Tosin aika harvassa tapauksessa ylipäätään suostuisin maksamaan koulutuksestani).

-koulun haastaavuustaso ei ole musertanut. toki tässä vedellään neljän opiskelijavuoden karaisemana osittain tutulla alueella. Vaikka opiskelu ei ole ollut kovin haastavaa täältä on jo nyt jäänyt paljon käteen, erityisesti sosiologian klassikoiden ja poliittisen sosiologian kursseilta. Joko sukupuolikurssin tai eurooppalaisia yhteiskuntia käsittelevät kurssit oisin ehkä voinut jälkikäteen ajateltuna vaihtaa johonkin kolmannen vuoden juttuun, mutta mennään näillä nyt.

-kolmessa kuukaudessa ehtii myös just ja just löytää hyvät lauantai-illan törsmöttelymestat. yhdeksi suosikiksi nousi Whelan’s, joka on käytännössä Dublinin Loose, mutta sinne maksaa kybän sisään. 

-irlantilaiset on noin keskimäärin melko junttia ja tyylitajutonta (mutta siis muuten mukavaa) kansaa. joulusalun ajan kovin hitti ja graniittiin valettu instituutio on ns. christmas jumper, noin 15 eurolla jostain halpistavaratalosta ostettu villapaita (joka useimmiten on polyesteria), ja jossa on joku hyvin kitsch- ja camp-henkinen jouluinen olento, niin kuin esim lumiukko tai joulupukki. läppä on se, että nää ei pidä niitä päällä läpällä, vaan ilmeisen tosissaan. kahtena viime viikonloppuna niitä on näkynyt ihmisten päällä niin baarissa kuin kampuksellakin.

-vaikka Suomi on peräpohjolan perseessä ja kahden vähittäiskaupan toimijan rautaisessa puristuksessa, Suomi ja laajemmin katsottuna Skandinavia taitaa olla kuitenkin se paras paikka elää, jos ajatellaan ainakin sellaisten asioiden kantilta kuin yhteiskuntasuunnittelu ja sosiaalinen tasa-arvoisuus tai vaikkapa rakennetun ympäristön ja yhdyskuntasuunnitelun kannalta. Voisin kuvitella asuvani Kööpenhaminassa, mutta en niinkään varmasti välttämättä Dublinissa. 

-edellistä tukee myös se että äskeistä kappaletta kirjottaessani wifi alkoi toimimaan.

-edelliseen lisäyksenä vielä että likaisuudesta ja nuhjuisuudesta ja omituisuuksitaan huolimatta olen ihan aikuisten oikeesti nauttinut täällä olostani. totta kai on ollut ikävä niin kotia kuin kavereita ja Ainoa ja Helsingin arkea, mutta oon sitä mieltä että tänne lähteminen oli hyvä idea. Tää on kasvattanut luonnetta (vaikka löysin kämpän helvetin helposti eikä mikään byrokratia oo haitannut eikä kielimuurista ole kärsitty).

Ehkä tohon on hyvä lopettaa suuri välintilinpäätös. Kohta nähdään, voja voja!

Marraskuulumisia

Täällä hiljainen ja harmaa Dublin. Jokin talvea muistuttava vuodenaika on saapunut Dubliniin, joka tarkoittaa noin viittä lämpöastetta, jonka tutkakaksikko tuuli ja kostea ilmanala saa tuntumaan pikkaisen raaemmalta. Täytyy olla rehellinen ja todeta, että tällä hetkellä marraskuu ei imartele Dublinia noin niin kuin rakennettuna ympäristönä. Marraskuu on näköjään marraskuu myös koti-Suomen ulkopuolella.

Väliaikatietona todettakoon, että lennän jouluksi kotiin noin tasantarkkaan 22 päivän, siis kolmen viikon kuluttua. Lukukausi päättyy siis joulukuun puolivälissä, ja kyllä oikeastaan tuntuu siltä, että koko vuoden viettäminen täällä oli hyvä ratkaisu tältä kantilta: aikahan täällä olisi loppunut kesken. Kolme ja puoli kuukautta on kyllä häkellyttävän lyhyt aika. Merkatkaa kalentereihin siis 16.12-9.1 välinen aika. Samaan aikaa jännittää kyllä vähän etukäteen se fakta, että tammikuussa koko sosiaalinen elämä täytyy rakentaa melkein nollasta uudelleen – ylivoimainen enemmistö kavereista jättää leikin sikseen ja pakkaa Erasmus-unelman pakettiin joulukuussa. Lähimmistä kavereista Dubliniin palaa onneksi ainakin lapinpolttajain heimoon kuuluva Christoph, joka on hieno ja lupsakka seuramies ja kova pelaamaan VESIPOOLOA sekä myös jalkapallon ystävä – ja tavallaan hämmentävästi myös pikkuveljeni ikäinen. Mutta oman elämän haastamista tänne tultiinkin harrastamaan.

Koulussa on meneillään tavallaan, kuten näin lukukauden lopun lähestyessä arvata saattaa, pienet härkäviikot. Mulla, verrattuna aika moneen muuhun, tilannetta helpottaa se, että kolme esseetä (5-6 sivua per laaki) pitää palauttaa vasta tammikuussa. Kaksi ennen joulua palautettavaa juttua, Social Research Methods-kurssin portfolio on ihan hallussa, ja oma osuuteni Anthropology of Gender-kurssin ryhmäesseestä hyvällä mallilla (käytännössä oikeestaan tehty). Tavoitteena on nyt kolmen viikon aikana saada yksi em. esseistä tehty ja vähän suunnitella loppuja, jotka rykäisen lomailun ohessa wanhassa kunnon Kaisa-kirjastossa lomailun ohessa. Työmäärä täällä noin niin kuin kokonaisuudessa on täällä suurin piirtein samaa tasoa kuin Suomessakin. Itse oon nyt toistaiseksi suhtautunut kaikkeen melko leppoisasti, enkä nyt ihan hirveesti jaksa stressata jostain gradeista, kunhan nyt kaikki tulee tehtyä. Suoraan sanottuna en ees oo varma miten nuo arvosanat siirtyy Helsingin yliopistoon, jos siirtyy. Erikoista Trinityssä on se, että koska näin syyslukukaudella keskitytään kautta linjan esseiden kirjoittamiseen tenttien seassa, periaatteessa mitään ehdotonta motivaatiotekijää käydä luennoilla ei noin niinkuin periaatteessa ole. Itse toki käyn ahkerasti luennoilla ja pakollisissa seminaareissa, vain keskiviikko- ja perjantai-aamuisin kello yhdeksältä alkava em. Anthropology of Gender-luento on nyt jäänyt välillä vähän paitsioon (tarkalleen ottaen en oo käynyt kurssin luennoilla kolmeen viikkoon, hups). Tästä johdettakoon muuten myös se huomio, että myös kantaväestö, joka siis maksaa tutkinnostaan noin 7 tonttua vuodessa, suhtautuu luennoilla käymiseen melko relaxoituneesti – vastaisuudessa olen siis ainakin itse melko kriittinen lukukausimaksukeskustelussa velloneeseen "maksujen ansiosta opiskeluun suhtaudutaan vakavammin ja siksi valmistutaan nopeammin"-argumenttiin aavistuksen kriittisemmin.

Viime kirjoittelun jälkeen kovimpia, mainitsemisen arvoisia juttuja on ollut ainakin viime viikonlopun mielet räjäyttävä Sigur Rós-keikka, joka ylsi eeppisyydessä viime kesän Ilosaarirockin tasolle – tosin itse kyynelehdin hieman vähemmän, kuin heinäkuussa festivaalielämään olennaisesti kuuluvan, samaan aikaan koetun krapulan ja nousuhumalan aiheuttamassa tunnekuohussa. Toinen kova juttu oli viime tiistaina itse Irlannin PRESIDENTIN Michael D. Higginsin vierailu väittelyseura College Historical Societyyn. Miehen noin 160 senttimetriä korkea fyysinen olemus muistutti jotain Bilbo Reppulin ja leprechaunin yhdistelmää. Kuriositeettina mainittakoon, että Higgins on koulutukseltaan sosiologian tohtori ja on myös RUNOILIJA. Varsinainen l'uomo universale. Kaveri myönsi myös presidentinvaalien alla 2011 että oli hiisannut ns. luonnontuotteita professoripäivinään Indianan yliopistossa joskus 70-luvulla.  Oli hieno mies ja kova arvostelemaan neoliberalistista yhteiskuntaparadigmaa ja puolustamaan sivitysyliopistoa. Puheessaan viittasi ainakin Zizekkiin, Adornoon ja Walter Benjaminiin ja teki itseeni melko lähtemättömän vaikutuksen. Voittaisi pressa-Salen charmin määrän ohella varmaan myös kädenväännössä.

Bailuhommia harrastin tällä viikolla jopa ihan ARKENA, jolloin ratkesin ryyppäämään hollantilais-saksalaisessa ÄIJÄSEURASSA juomapeli-illan muodossa (se juomapeli jota meidän piireissä pelataan, tunnetaan kansainvälisissä asiantuntijapiireissä King's Cuppina), illan erikoisuutena oli suurta suosiota nauttinut skittles-karkkeja viinaan sulauttamalla valmistettu värivotka, oli aika petollista tavaraa. Eilisiltana vietin laatuaikaa kolmen ruotsalaismimmin hostaamissa kotihipoissa, joissa sattui ja tapahtui. Ensiksi paikalle toikkaroi parivaljakko Björn ja Sven, jotka nimestään huolimatta olivat yllättävää kyllä saksalaisia. Kaverit oli juuttunut kahdeksi tunniksi hissiin, jonka kaverukset olivat tekijämiesten tavoin käyttäneet mm. tupakoimalla ja dokaamalla käytöksestä päätellen hyvin ankarasti. Myöhemmin toinen kavereista teki lähestymisyrityksiä yhtä illan emännistä kohtaan, joka miehen humalatilan takia oli melko vaivaannuttavaa seurattavaa. Paikalle saapui myös toinen sekalainen seurue, jonka yksi naispuolinen ranskalaisvahvistus teki melko kovan vaikutuksen. Ns. sekiksissä ollut mimmi yritti ensin juoda vettä keittiön hanasta, jonka jälkeen ensin nukahti naama keittiöntasolla ja puolittain seisoen, jonka jälkeen herättyään siirtyi oksentamaan keittiön lavuaariin – ja tämä kaikki noin viiden minuutin sisällä. Päästiin vihdoin noin kello kahdelta siitä 40 neliön kaksiosta veks, taksilla jonkin paikallisen Onnelan eteen, ja todistettuani jonossa sitä Sodomaa noin kolme minuuttia suoritin taktisen vetäytymisen ja lähdin himaan. En kadu mitään.

Näihin graafisiin arkielämän kuvauksiin lienee hyvä lopettaa. Ensi kertaan, loppuun pari kuvaa ja pari valintaa viime viikkojen oman elämäni soundtrackista. Moikka!

Presidentti puhuu. Etualalla kaavussa esiintyy Trinity provost eli rehtori, joka puheen aikana harjoitti puhelimenräpläämistä ja ruumiinkielellään viestitti ettei kiinnostanut ns. vittuakaan.

KARKKIVIINAA. Pitää varmaan vastata haastamalla ulkomaan pellet fisun saloihin.

Syksyistä lenkkimaasto Phoenix Parkissa.

Limerick – Kööpenhamina – Ulster

Terve taas! Huomasin että en ole kirjoittanut HUIKEAAN blogiini noin tasan tarkkaan kuukauteen, ja ajattelin korjata tämän suuren vääryyden. Yksi syy siihen, että en ole mitään kirjoitellut taitaa olla se, että sitä jokapäiväistä elämää ei ehkä oikein osaa enää kovin erikoisena pitää ja siten sitä on vähän vaikea reflektoida. Irlannissa on viimeisen kuukauden aikana mm. matkailtu sekä maan sisällä että maasta pois, kelailtu, tehty koulujuttuja ja sen sellaista. Lokakuun aikana on koettu myös ensimmäiset tunteet, joita voitaneen kutsua jonkinlaiseksi koti-ikäväksi, mikä johtunee varmaan juurikin siitä elämän arkistumisesta jne. Suomesta kaipaan jotain yksittäisiä juttuja, kuten saunaa, Pub Porthania, bailausta Loosen hikisessä alakerrassa, toimivaa joukkoliikennettä, UniCafea, vesihuollon luotettavuutta (viittauksena viime viikkoisiin vesikatkoksiin täällä, kun maan suurimmalta vesilaitkokselta alkoi olemaan juomavesi lopussa paradoksaalisesti poikkeuksellisen sateisen syksyn jälkeen), Kalliota (niinkin typerältä kuin tämä saattaa näinä aikoina kuulostaakin) ja tietenkin niitä luotettavia ja syvällisiä ystävyyssuhteita jotka siellä KOTISUOMESSA odottaa.

Matkailusta puheenollen mainittakoon se, että muutama viikko sitten uskaltauduin ensimmäistä kertaa Dublinin rajojen ulkopuolelle Limerickiin, jolla nimestä huolimatta ei ole mitään tekemistä itse runomitan kanssa. Limerick oli yksi tunnelmaltaan oudoimpia paikkoja, joissa minulla on ollut kunnia vierailla. 80 000 ihmisen tuppukylä, joka oli nähnyt parhaimmat päivänsä joskus 700-800 vuotta sitten. Keskiajalla Limerick oli, niin kuin Irlannin historiansa lukeneet tietää, suht merkittävä kaupunki, jossa myllytettiin paikalla olleen linnan takia tasaisin väliajoin aina 1600-luvulle asti. Nykyään aika on "hieman" ajanut paikasta ohi, perinteiset teollisuuden alat siirretty Kiinaan jne. Me tosin selvittiin ilman puukotusta, mikä on tietenkin ihan kiva. Limerickissä sijaitsee nykyään eräät Irlannin pahiten sosiaalisesti syrjäytyneet alueet. Kaupunki tunnetaan lempinimellä Stab City, meitä ei tosin puukotettu. Hienon rugby-stadionin lisäksi vanhan St. John's Castlen jäänteet oli hienot ja semihyvin säilyneet ja vaikutuksen teki myös pari hienoa pubia, joista yksi oli kyllä varsinainen ns. alan miesten paikka – yhden huoneen pubissa ei yhtäkään naista, papparaiset katsoo telkkarista raveja (tai siis laukkakisoja, kuten Brittein saarilla hevosurheilua harrastetaan) ja kello viideltä jo mukavan joviaali ja vastaanottavainen tunnelma. Hämmentävä paikka, annetaan tähtinä 4/5.

Limerickistä löytyi ns. door to nowhere. Sattuva metafoora kaupungin tulevaisuudelle???!?!?

Näkymiä linnantornista.

Matkailu jatkui viime viikolla, kun yliopistolla vietetiin paikallista perioditaukoa. Reading weekkinä tunnettulla tauolla ois kai tarkoitus jotain opiskella, mutta itsellä kun ei juuri painavia tehtäviä ollut, vietin ekan puolikkaan viikosta Kööpenhaminassa, missä nyt tietenkin oli ihanaa ja kivaa ja pusipusi. Pohjoismaisen vaurauden ja toimivan kaupunkisuunnittelun ja pyöräinfrasktruktuurin ja kivijalkakauppojen ja kauniiden ihmisten jälkeen teki pahaa palata nuhjuiseen Dubliniin, joka näyttää räkäiseltä, likaiselta ja rumalta. Ehkä tää vielä tästä, teki ehkä hyvä saada uutta perspektiiviä tälle maailmankolkalle. Annan Köpikselle arvosanan 5-/5, miinus tulee ihan vitunpaskoista keleistä, satoi kuin Esterin perseestä.

Viikon jälkipuolisko vietettiin Pohjois-Irlannissa tahi Ulsterissa, käyttäköön kukin sitä nimeä jota haluaa. Itseäni paikassa yhteiskuntahistorian opiskelijana kiinnosti tottakai maan kahtiajako ja miten siihen ammennettaan polttoainetta skotin ja hollantilaisen välisistä myllyistä vuodelta 1690. Lisätietoa täältä: http://en.wikipedia.org/wiki/Battle_of_the_Boyne. Seikkailtiin sekä Belfastissa että Derryssä protestantti-lojalistien ja katolisten nationalistien asuinalueilla, jotka ilmeisesti on edelleenkin aika tarkkaan segreoituneet: kummastakin kaupungista löytyy neutraalien alueiden lisäksi kummallekin ryhmälle omistetut alueet, joita yleensä merkkaillaan maalatuilla kanttikivillä (sinipunavalkonen lojalisteille, vihervalkokulta nationalisteille) ja sähköpylväisiin kiinnitetyillä lipuilla. Kummastakin kaupungista löytyy tottakai ne kuuluisat seinämaalaukset, joissa esitellään niin kummankin osapuolen kulttuuria kuin rynnäkkökiväärejä piteleviä paramilitaareja. Olikin aika kuumottavaa ajatella, että läntisessä Euroopassa vielä herran vuonna 2013 ihmisiä kasvaa ympäristössä, joka pitää kiinni noin vahvasta vastakkainasettelusta ja äkkijyrkistä, eksklusiivisista identiteeteistä. Yleensä sen on yhdistänyt johonkin Palestiinaan tai korkeintaan entiseen Jugoslaviaan. Koko konfliktin tuoreus on ylipäätään kammottavaa: vielä vuonna 1998 Irish Republican Armyn yhden alalahkon asettama autopommi tappoi 29 ihmistä (http://en.wikipedia.org/wiki/Omagh_bombing). Kyllähän tilanne on ihan toinen tuollapäin maailmaa, mistä kertonee se, että Belfastin kaupunginvaltuustokin painattaa virallisiin turistikarttoihin seinämaalausten lokaatioita ja Falls ja Shankill Roadeilla uskaltaa kävellä ihan rauhallisesti. Käytiin Shankill Road (joka on siis vankkaa protestanttialuetta) viihtyisässä pubissa, jota koristi Union Jackien lisäksi ampumisen kieltävä kyltti, varmaa Troublesin peruja. Toki varmaankin niitä lippuja kiinnittelee ja seinämaalauksia ylläpitää joku pienehkö kilipäiden joukko, kun taas suurin osa pohjoisirlantilaisista on kiitollisia siitä, että sektariaaniväkivaltaa ja mellakointia näkee nykyään suurinpiirtein vain heinäkuun nk. marssisesongin aikaan. Niin tai näin, kyllä toi touhu silti pisti ajattelemaan ja välillä minutkin vallan hiljaiseksi. Kai näistä jotain gradunaiheen tynkää voisi varmaan saada – yhden esseen Pohjois-Irlannin historiapolitiikasta olenhan jo tehnyt, jota prof. Hentilä kehui hyväksi, että repikäähän siitä.

Sivulle- ja yllekirjoittanut Giant's Causewaylla, jonka on ihan oikeasti rakentanut JÄTTILÄINEN!

Kivaa ja sovittelevaa katutaidetta.

Rex's pubin mukavan joviaali tunnelma.

Pohjois-Irlannin kaksi mahdollisesti kuuluisinta muraalia sekä allekirjoittanut Derryssä. Protestantit tykkää kutsua kaupunkia Londonderryksi.

Chellä oli suonissaan kahdeksasosa irlantilaisverta, siksi tämäkin seinämaalaus.

Ensi kertaan! Loppuun vielä Pohjois-Irlannin lahja maailmalle, The Undertones Derrystä esittämässä yhden maailman parhaimmista kappaleista. Are teenage dreams so hard to beat?

Ota viinaa

Hello. Seuraavassa kirjoituksessa harrastetaan irlantilaisten alkoholisuhteen analyysia.

Se on nimittäin jokseenkin kieroutunut. Olen muutaman irlantilaisen kanssa harrastanut small talkia siitä, kuinka ainakin pinnallisella tasolla Suomen ja Irlannin lähihistoria on aika samanlaista: kummatkin osia monikansallisissa imperiumeissa, kumpikin sijaitsee Euroopan periferioissa ja modernisoitui verrattain myöhään ja kummallakin on sanalla sanoen epäterveelliset juomatavat. Viimeisen kohdalla olen valmis hieman muokkaamaan sanomaani: irlantilaisilla saattaa olla, uskokaa tai älkää, Suomeakin epäkeskieurooppalainen (hehe) juomakulttuuri.

Tällä viikolla olen tarkastellut paikallisten juomatapoja tiukan osallistuvan kenttätyön muodossa, ehkä Sukupuolen antropologia-kurssini innoittamana. Torstaina irlantilainen kämppikseni Rebecca piti ennen jotain omia pippaloitaan etkot meidän kämpässä – ei siinä mitään, vaikkakin toki suomalaista kummastuttaa keskellä viikkoa dokaaminen, mutta sille löytyy ihan looginen syynsä: irlantilaiset opiskelijat matkustavat melkein joka viikonloppu isin ja äidin huomaan kuka Wexfordiin, kuka Limerickiin riimejä raapustamaan. Itsekin olen joskus harrastanut juomista ennen kuin olen mennyt baariin juomaan. Irlantilaiset etkot eroavat suomalaisista kuitenkin merkittävästi – ensinnäkin, jengi ei vedä mitään bisseä taikka edes valkoviiniä, vaan nuppia sekoitetaan mieluummin esimerkiksi venäläisellä vodkalla, jota lutrataan esimerkiksi appelsiinimehuun. (Joku voisi muuten huvikseen miettiä, miksi iirin kielen sana uisce, joka englanniksi kääntyy sanaksi whiskey, ja ryssänkielen sana vodka tarkoittaa jokseenkin samaa asiaan, tosin eiköhän tästäkin ole joku lempiasiaansa tutkiva sosiolingvisti väikkärinstä tehnyt) Toiseksi: voin itsekin myöntää että joskus etkoilla saatan ottaa vauhtia yhden tai kaksi punakylkeä enemmän kuin ehkä kannattaisi, mutta irlantilaiset näyttää kautta linjan vetävän vapautuneesti ilman käsijarrua tahi vauhtipelkoa. Meidän etkoilla muun muassa harrastettiin twerkkausta ja hyvin äänekästä huutamista ja hysteeristä kikattelua: meno on oikeastaan lähempänä jotain Etelä-Eurooppaa kuin jäyhää pohjoista ulottuvuutta – liekö syynä näitä maita yhdistävä KATOLINEN PAAVINUSKO. Keskikaupungilla rohkea etkoilu näkyy vatsalaukkuaan tyhjentävinä yön sankareina jo siinä keskiyön aikaan – näky itsessäänhän on tuttu myös Suomessa, mutta jotenkin minusta tuntuu, että yleensä esimerkiksi Rautatientorin tienoilla riski tahria kengänpohjansa oksennukseen kasvaa vasta siinä puoli neljän aikaan. Pointti tässä kaikessa nyt oli siis oikeastaan se, että alkoholi näyttää välillä sopivan irlantilaisille vielä huonommin kuin se ajoittain näyttää sopivan suomalaisille. Tavallaan en yhtään ihmettele, miksi baari ja yökerhot sulkee ovensa viimeistään kello 2.30.

Nuppia osataan sekoittaa myös niin sanotusti muilla aineilla. Perjantaina pääsin tarkkailemaan tilannetta ihan oikeisiin irlantilaisiin KOTIBILEISIIN. Meno oli itseasiassa odotettua laimeampi: ainoa yhtään enemmän hutikassa ollut sattui olemaan venäläinen erasmusopiskelija. Näissä bakkanaaleissa pari herrasmiestä käyttäytyi sen verta levottomasti, että päättelin kavereiden vetäneen jonkinlaista HUUMAUSAINETTA, ehkäpä piristeitä. Puheista päätellen ko. toimintaa harrastetaan suuremmissa määrin esimerkiksi rock-festivaaleilla. Dullaa esimerkiksi ei siinä kattoterassikämpässä hiisattu. No ei siinä mitään, how am I to judge. Kävin toisen vieterimiehen kanssa hedelmällisen keskustelun siitä, pitäisikö vaiko eikö pitäisi Pohjois-Irlanti yhdistää tasavaltaan, yllättävä kyllä tämä irlantilainen oli sitä mieltä että ei pitäisi, koska se on niin köyhä. Vähän niinkuin Karjala, anyone? Tästä teen vielä sen pikaisen huomion, että nuoresta iästään huolimatta Trinityn opiskelijat on ihan oikeasti melko fiksua ja retorisilta kyvyiltään korkealaatuista porukkaa: se, että ko. yliopisto vetää puoleensa irlantilaisnuorison kerman näkyy kyllä sekä kursseilla että ns. epävirallisissa yhteyksissä. Loppuun vielä yksi em. pippaloissa kristallisoitunut ohimenevä huomio: on muuten melko väsyttävää esitellä itsensä 25 ihmiselle, kun jokaikiselle oma suomalaisugrilainen, huonosti anglosaksiseen ääntämykseen sopiva nimeni piti toistaa ja selittää ns. vitun monta kertaa.

Muissa uutisissa: arki alkaa ehkä pikkuhiljaa asettua uomiinsa, jos sitä nyt arjeksi uskaltaa sanoa. Keskelläkin viikkoa tulee kaljoiteltua (huom. ei kuitenkaan kreisibailattua) kerran kaksi, mitä nyt en harrastanut Suomessa samoissa määrin. Viimeisen viikon olin tosin pienessä syysflunssassa, joka hillitsi menoa. Erasmusbileissä en ole käynyt. Kurssit vaikuttaa edelleen hyviltä ja työmäärä kohtuulliselta. Ensimmäinen suullinen ryhmäesitelmä on huomenna perjantaina. Ilmeisesti syksykin on saapunut Dubliniin, pari viime päivää on ollut tosi kylmiä.

Kiitos ja anteeksi. Seuraavissa kirjoituksissa luvassa on analyysia tunteita herättävästä elintarvikkeiden vähittäiskaupasta sekä ehkä jopa suuri Dublinin keskustan LOUNASVERTAILU. Siihen asti, take care.