Terve taas! Huomasin että en ole kirjoittanut HUIKEAAN blogiini noin tasan tarkkaan kuukauteen, ja ajattelin korjata tämän suuren vääryyden. Yksi syy siihen, että en ole mitään kirjoitellut taitaa olla se, että sitä jokapäiväistä elämää ei ehkä oikein osaa enää kovin erikoisena pitää ja siten sitä on vähän vaikea reflektoida. Irlannissa on viimeisen kuukauden aikana mm. matkailtu sekä maan sisällä että maasta pois, kelailtu, tehty koulujuttuja ja sen sellaista. Lokakuun aikana on koettu myös ensimmäiset tunteet, joita voitaneen kutsua jonkinlaiseksi koti-ikäväksi, mikä johtunee varmaan juurikin siitä elämän arkistumisesta jne. Suomesta kaipaan jotain yksittäisiä juttuja, kuten saunaa, Pub Porthania, bailausta Loosen hikisessä alakerrassa, toimivaa joukkoliikennettä, UniCafea, vesihuollon luotettavuutta (viittauksena viime viikkoisiin vesikatkoksiin täällä, kun maan suurimmalta vesilaitkokselta alkoi olemaan juomavesi lopussa paradoksaalisesti poikkeuksellisen sateisen syksyn jälkeen), Kalliota (niinkin typerältä kuin tämä saattaa näinä aikoina kuulostaakin) ja tietenkin niitä luotettavia ja syvällisiä ystävyyssuhteita jotka siellä KOTISUOMESSA odottaa.
Matkailusta puheenollen mainittakoon se, että muutama viikko sitten uskaltauduin ensimmäistä kertaa Dublinin rajojen ulkopuolelle Limerickiin, jolla nimestä huolimatta ei ole mitään tekemistä itse runomitan kanssa. Limerick oli yksi tunnelmaltaan oudoimpia paikkoja, joissa minulla on ollut kunnia vierailla. 80 000 ihmisen tuppukylä, joka oli nähnyt parhaimmat päivänsä joskus 700-800 vuotta sitten. Keskiajalla Limerick oli, niin kuin Irlannin historiansa lukeneet tietää, suht merkittävä kaupunki, jossa myllytettiin paikalla olleen linnan takia tasaisin väliajoin aina 1600-luvulle asti. Nykyään aika on "hieman" ajanut paikasta ohi, perinteiset teollisuuden alat siirretty Kiinaan jne. Me tosin selvittiin ilman puukotusta, mikä on tietenkin ihan kiva. Limerickissä sijaitsee nykyään eräät Irlannin pahiten sosiaalisesti syrjäytyneet alueet. Kaupunki tunnetaan lempinimellä Stab City, meitä ei tosin puukotettu. Hienon rugby-stadionin lisäksi vanhan St. John's Castlen jäänteet oli hienot ja semihyvin säilyneet ja vaikutuksen teki myös pari hienoa pubia, joista yksi oli kyllä varsinainen ns. alan miesten paikka – yhden huoneen pubissa ei yhtäkään naista, papparaiset katsoo telkkarista raveja (tai siis laukkakisoja, kuten Brittein saarilla hevosurheilua harrastetaan) ja kello viideltä jo mukavan joviaali ja vastaanottavainen tunnelma. Hämmentävä paikka, annetaan tähtinä 4/5.
Limerickistä löytyi ns. door to nowhere. Sattuva metafoora kaupungin tulevaisuudelle???!?!?
Näkymiä linnantornista.
Matkailu jatkui viime viikolla, kun yliopistolla vietetiin paikallista perioditaukoa. Reading weekkinä tunnettulla tauolla ois kai tarkoitus jotain opiskella, mutta itsellä kun ei juuri painavia tehtäviä ollut, vietin ekan puolikkaan viikosta Kööpenhaminassa, missä nyt tietenkin oli ihanaa ja kivaa ja pusipusi. Pohjoismaisen vaurauden ja toimivan kaupunkisuunnittelun ja pyöräinfrasktruktuurin ja kivijalkakauppojen ja kauniiden ihmisten jälkeen teki pahaa palata nuhjuiseen Dubliniin, joka näyttää räkäiseltä, likaiselta ja rumalta. Ehkä tää vielä tästä, teki ehkä hyvä saada uutta perspektiiviä tälle maailmankolkalle. Annan Köpikselle arvosanan 5-/5, miinus tulee ihan vitunpaskoista keleistä, satoi kuin Esterin perseestä.
Viikon jälkipuolisko vietettiin Pohjois-Irlannissa tahi Ulsterissa, käyttäköön kukin sitä nimeä jota haluaa. Itseäni paikassa yhteiskuntahistorian opiskelijana kiinnosti tottakai maan kahtiajako ja miten siihen ammennettaan polttoainetta skotin ja hollantilaisen välisistä myllyistä vuodelta 1690. Lisätietoa täältä: http://en.wikipedia.org/wiki/Battle_of_the_Boyne. Seikkailtiin sekä Belfastissa että Derryssä protestantti-lojalistien ja katolisten nationalistien asuinalueilla, jotka ilmeisesti on edelleenkin aika tarkkaan segreoituneet: kummastakin kaupungista löytyy neutraalien alueiden lisäksi kummallekin ryhmälle omistetut alueet, joita yleensä merkkaillaan maalatuilla kanttikivillä (sinipunavalkonen lojalisteille, vihervalkokulta nationalisteille) ja sähköpylväisiin kiinnitetyillä lipuilla. Kummastakin kaupungista löytyy tottakai ne kuuluisat seinämaalaukset, joissa esitellään niin kummankin osapuolen kulttuuria kuin rynnäkkökiväärejä piteleviä paramilitaareja. Olikin aika kuumottavaa ajatella, että läntisessä Euroopassa vielä herran vuonna 2013 ihmisiä kasvaa ympäristössä, joka pitää kiinni noin vahvasta vastakkainasettelusta ja äkkijyrkistä, eksklusiivisista identiteeteistä. Yleensä sen on yhdistänyt johonkin Palestiinaan tai korkeintaan entiseen Jugoslaviaan. Koko konfliktin tuoreus on ylipäätään kammottavaa: vielä vuonna 1998 Irish Republican Armyn yhden alalahkon asettama autopommi tappoi 29 ihmistä (http://en.wikipedia.org/wiki/Omagh_bombing). Kyllähän tilanne on ihan toinen tuollapäin maailmaa, mistä kertonee se, että Belfastin kaupunginvaltuustokin painattaa virallisiin turistikarttoihin seinämaalausten lokaatioita ja Falls ja Shankill Roadeilla uskaltaa kävellä ihan rauhallisesti. Käytiin Shankill Road (joka on siis vankkaa protestanttialuetta) viihtyisässä pubissa, jota koristi Union Jackien lisäksi ampumisen kieltävä kyltti, varmaa Troublesin peruja. Toki varmaankin niitä lippuja kiinnittelee ja seinämaalauksia ylläpitää joku pienehkö kilipäiden joukko, kun taas suurin osa pohjoisirlantilaisista on kiitollisia siitä, että sektariaaniväkivaltaa ja mellakointia näkee nykyään suurinpiirtein vain heinäkuun nk. marssisesongin aikaan. Niin tai näin, kyllä toi touhu silti pisti ajattelemaan ja välillä minutkin vallan hiljaiseksi. Kai näistä jotain gradunaiheen tynkää voisi varmaan saada – yhden esseen Pohjois-Irlannin historiapolitiikasta olenhan jo tehnyt, jota prof. Hentilä kehui hyväksi, että repikäähän siitä.
Sivulle- ja yllekirjoittanut Giant's Causewaylla, jonka on ihan oikeasti rakentanut JÄTTILÄINEN!
Kivaa ja sovittelevaa katutaidetta.
Rex's pubin mukavan joviaali tunnelma.
Pohjois-Irlannin kaksi mahdollisesti kuuluisinta muraalia sekä allekirjoittanut Derryssä. Protestantit tykkää kutsua kaupunkia Londonderryksi.
Chellä oli suonissaan kahdeksasosa irlantilaisverta, siksi tämäkin seinämaalaus.
Ensi kertaan! Loppuun vielä Pohjois-Irlannin lahja maailmalle, The Undertones Derrystä esittämässä yhden maailman parhaimmista kappaleista. Are teenage dreams so hard to beat?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti