Heipä hei, hyvää iltaa. Sitten viime kirjoituksen olen muun muassa juonut hieman olutta, harrastanut musiikillista speed datingia, liittynyt yliopiston harrastekerhoihin ja käynyt ainakin kerran lenkillä.
Mielenkiinnon vienee kuitenkin varsinaisen opiskelun alkaminen pikkuhiljaa. Vielä ei voida puhua mistään usainboltmaisesta äkkilähdöstä – tähän mennessä viidestä luennosta on peruttu kaksi. Ylipäätään ensimmäisellä viikolla ja varsinkin ensimmäisellä luennolla käydään läpi lähinnä mitä seuraavan lukukauden tai -vuoden aikana tullaankaan opiskelemaan, niin kuin arvata saattaa. Kovaan substanssiin päästää kiinni loppuviikosta tahi ensiviikolla, kun luentojen rinnalla tapahtuva pienryhmäopetus starttaa. Mun tulevan vuoden lukujärjestykseen kuuluu sekä peruspakkopullaa että kowaa tykittelyä ja oikeasti mielenkiintoista: edellisestä esimerkkinä sosiologian metodologia, jälkimmäisestä vaikkapa sosiologian klassikoihin (marx, durkheim, weber, simmel) liittyvä kurssi, jonka syyslukukauden nuorehko luennoitsija vaikutti kovalta supliikkimieheltä ja intellektuellilta (ehti ekalla luennolla mm. haukkua Maggie Thatcherin) ja lienee myös kova panemaan. Varsinainen seksiwaupommi koetaan kuitenkin vasta Gender, Culture and Society-kurssin kevätpuoliskolla, kun sukupuolen sosiologiaan tutustutaan Brittein saarten ala- ja nuorisokulttuurien, mm. RAVE-kulttuurin kautta. Huhhuh! Näiden lisäksi luvassa poliittista sosiologiaa ja Euroopan yhteiskuntia komparatiivisella otteella. Myönnytyksenä todettakoon, että tähän mennessä kaikki luennoitsijat ovat vaikuttaneet mukavilta ja mielenkiintoisilta opettajilta, ja alunperin pelkäämäni Britteinsaarten jäykänvirallinen pönötys on loistanut poissaolollaan. Odotan kuitenkin yhä kauhulla sitä hetkeä, kun joudun lähestymään jotain akateemisesti ylempiarvoista henkilöä sähköpostilla tahi kasvotusten, kun ilmeisesti titteleistään ainakin osa henkilökunnasta pitää edelleen kiinni.
Yliopistolla noin muuten olen yrittänyt ujuttautua mukaan pariin paikalliseen opiskelijajärjestöön. Siellä esimerkiksi tapaa ihan oikeita punatukkaisia IRLANTILAISIA, joidenka nimi on joku Padraig tai Shahiibvan jne, varsinkin kun tapahtumissa yleensä juodaan alkomahoolia joko sivistyneesti tai vähemmän sivistyneesti. Kaikki lähimmät kontaktit ovat toki edelleen muita vaihtereita, joista muuten noin 60 prosenttia on ranskalaisia tai saksalaisia ja joista yhtälailla 60 prosenttia lukee lakia tai jotain kauppatieteen kaltaista pseudotiedettä, joka ei sivistysyliopistoon kuulu.
Yliopistorientojen kautta päästäänkin aasinsillan kautta oikeastaan ainoaan täällä kokemaani kulttuurishokkiin – jos sitä nyt kulttuurishokiksi voisi sanoa. Trinityn opiskelijathan on törkeän nuorta porukkaa. Oon viimeiset viikon kaksi elänyt pientä ikäkriisiä, kun tapaamani irlantilaiset opiskelijat ja osa vaihtareistakin on mua 2-3, jopa neljä vuotta nuorempia. Ei siinä toki mitään, ihmisiähän nekin on, mutta kyllä se aina säpsähdyttää, kun kampuksella kävelee vastaan jengiä, joka omaan silmään näyttää joltain seiskaluokkalaisilta.
Dublinin ja koko ikärakennehan muistuttaa enemmän kehitysmaitten kivan symmetristä pyramidia kuin muun läntisen euroopan muodotonta, yläpäästään paisunutta makkaraa, tuota länsimaitten rappion, kestävyysvajeen ja kiristyvien eläkemaksujen symbolia – kiitos katolisen kirkon. Muistaakseni Dublinin väestöstä reilusti li puolet on alle 25-vuotiaita, joka näkyy katukuvassa. Joka puolella tuntuu hyörivän joukkioittain levottomia, verryttelyasuihin verhoutuneita eri-ikäisiä lapsia, esiteinejä ja vanhempia raggareita, jotka keksivät julkisessa tilassa jos jonkinlaista pikkukepposta ja kommervenkkia. Nuorenkin oloiset kakarat kirmailee ainakin täällä Stoneybatterissa suhteellisen vapaan oloisesti, miksei enää Suomessa? Tuossa mun kadunkulmassani jokin aika sitten mellasti sellanen vajaan tusinan joukko kymmenen-kaksitoistavuotiaita autonrenkaiden kanssa, jotka eivät tietenkään vaikuttaneet olevan lädilauman omia. Tilanteessa oli vähän sellaista 50-luvun leppoisan Pertsa ja Kilu-henkisen poikaromaanin tunnelmaa.
Kaiken kaikkiaan Dublin on aika rähjäinen kaupunki, joka ainakin minulle ei ole yksinomaa huono asia. Ehkä atmosfääristä voisi käyttää paljonmystifioitua sanaa työväenluokkainen. Liffeyn Northsiden maine muuten kaupunkin raffimpana puolena ei havaintojeni mukaan ole täysin perusteeton, mutta en ole täällä törmännyt mihinkään, mitä Helsingin postiosoitteessta 00530 ei olisi jo nähnyt. Parhaiten työväenluokkaisuus näkyy rakennetussa ympäristössä: aiemmin mainitun paikallisen Arabianrannan, Smithfieldin toriaukion kulmalta kun löytyy tyhjää tonttia ja hylättyä rakennusta, josta näyttää olevan jäljellä vain ulkoseinät – siis 10 minuutin kävelymatkan päässä kaupungin toisesta suuresta ostoskadusta Henry Streetistä. Osaltaan kyse on toki myös kelttitiikerin ja 2000-luvun talouskriisistä – talouskasvun aikanakaan ei kaikkea ehditty korjata kun rahaa varmastikin enemmän käytettiin joihinkin finanssikapitalismin linnakkeisiin ja alan parissa työskentelevän verenimijäluokan luksustaloihin, eikä siihen nyt ainakaan viimeisen viiden vuoden aikana ole todellakaan ole ollut varaa. Tästä aiheesta olisi varmaan kuullut enemmän sillä Social Inequality-kurssilla, jolle jätin menemättä kun 60 opintopisteen työmäärä lukuvuoden aikana kuulosti turhan rankalta.
Kolmen pennin yhteiskunta-analyysi päättyköön tähän, mennään eteenpäin.
-Eetu (jotkut paikalliset kutsuu mua Ediksi, koska Eetu nyt ei ilmeisesti käänny anglosaksiksi)
keskiviikko 25. syyskuuta 2013
torstai 12. syyskuuta 2013
Mustaa kultaa
Heipä taas rakkaat lukijat.
Viime kirjoituksen jälkeen olen mm. rakentanut sosiaalista verkostoani. Perjantaina kierrettiin muutaman vaihto-opiskelijan kanssa Dublin Castlea, oli ihan ok meininki. Kyseessä on siis tontti, jolla on ollut jonkinlainen vallan linnake viikinkiajoista asti – nykyiset tilat tosin vasta brittivallan ajalta 1800-luvulta. Elävimmin mieleen jäi tarina brittien Irlantiin lähetetystä käskynhaltijasta, joka meni ja depsi lemmikkikettunsa pureman tartuttamaan vesikauhuun. Kowa meno on ollut siellä aikoinaan. Hiljaisemman viikonlopun jälkeen (lauantaina sulatettiin Marcelin kanssa pakastin, joka oli umpijäässä) maanantaina juhlistettiin yhden hollantilaismimmin synttäreitä, juhlakalu itse tosin saapui paikalle vasta pilkun jälkeen, joka Irlannin peruspubeissa tulee siis jo KELLO KAKSITOISTA. No, löydettiin kyllä sen jälkeen vielä jatkoluvilla varustettu mesta. Minä vahingossa noin kuusi tuopillista mustaa kultaa, joka oli huonosti syödyn päivän jälkeen turhan paljon. Aamulla närästi ja särki päätä.
Sitä olikin hyvä mennä parantamaan päiväreissulla Howthiin, joka on kalastajakaupunki 25 minuutin junamatkan päässä Dublinista. Siellä sai muun muassa nauttia irlantilaisesta luonnosta ja nähdä helvetin jyrkkiä kallioita, oli ihan siistiä. Törspöttelyn maustama viikko sai korkeimman kruununsa eilen virallissa erasmuskaudenavajaisbileissä, jossa meno oli noin about juuri sellaista kuin saattoi odottaa – ei tarvi mennä uudestaan. Tuhatkunta vaihto-oppilasta mälläämässä EU:n rahoilla Rihannan soidessa ja hassut St. Patrick's Day-hatut päässä – ko. pyhähän on noin 6 kuukauden kuluttua – ei ihan mun juttu, mutta who am I to judge. Innokkaimmat oli toki hankkinut sellasen festarityylisen rannekkeen jollain 25 eurolla, jolla pääsee kaikkiin lukukauden bileisiin, joita on kymmenen, siis suunnilleen yhdet per viikko. Itse lähdin yhdeltä menemään.
Brunswick Courtin asunnossa numero 5 ovet käy ja väki vaihtuu, mutta karavaani kulkee. Venezuelalainen otti ja löysi kavereidensa kanssa paremman kämpän. Tilalle muuttaa kuulemma tiistaina ranskalainen maisteriopiskelija, joka vaikuttaa kuin myös Trinityssä. Irlantilainen mimmi, Rebecca, saapuu ilmeisesti ensi viikolla. Toivotaan että kämpän elämä alkaa asettua uomiinsa ja sosiaalinen elämäkin vilkastua.
Irlannin sää on muuten alkanut näyttämään parhaimpia puoliansa. Viime viikon nyrjähdyksenomaisen auringonpaisteen jälkeen tällä viikolla on satanut joka päivä.
Kouluhulinat alkaa ensi viikolla maanantaina. Luvassa normaalia kampusesittelyä ja orientaatiota tyyliin tällaisia kulttuurishokkeja saatat kohdata dublinilaisessa opiskeluympäristössä. Student Union ja muu järjestöskene järkkää viikon jokaisena iltana bileitä, keittoa saisi siis ottaa ihan rohkeasti jos siltä tuntuu. Kiimaa valitettavasti hillitsee se, että kaikkiin pippaloihin on vissiin 10-15 euron pääsymaksu – myynnissä on tietenkin myös rannekkeita, jotka kattaa kaikki tapahtumat. Katsotaan miten käy.
Kämppäni on siis 25 minuutin kävelymatkan pääsä yliopistosta, mutta kuten sanoin, omaksi henkilökohtaiseksi liikkumismuodokseni olen valinnut kaupungin julkisen pyöräpalvelun, Dublin Bikesin. Lähin asema on 250 metrin päässä. Viime kolme päivää menin 2 euroa maksaneella kolmen päivän kortilla, mutat vuoden kestävä tilauskortti saapui tänään postissa. Matka yliopistolle taittuu jossain 10 minuutissa, ja suurin osa matkasta vieläpä pyöräkaistoja pitkin. Palvelua pyörittää mainosjätti JCDecaux, joka ymmärtääkseni hoitaa myös Helsinkiin tulevan palvelun, toivotaan että yhtä hyvin, koska täällä se toimii saatanan mallikkaasti. Miettikää nyt, maassa jossa ei esimerkiksi aborttia eikä edes ehkäisyäkään juuri harrasteta, on parempi pyöräilyinfrastruktuuri kuin Helsingissä. Melko diippi kela.
Lykkään yhteiskunnallista analyysiä ehkäpä viikonloppuun. Siihen asti take care. Tässä teille kuva dublinilaisesta katutaiteesta. JEE!
Viime kirjoituksen jälkeen olen mm. rakentanut sosiaalista verkostoani. Perjantaina kierrettiin muutaman vaihto-opiskelijan kanssa Dublin Castlea, oli ihan ok meininki. Kyseessä on siis tontti, jolla on ollut jonkinlainen vallan linnake viikinkiajoista asti – nykyiset tilat tosin vasta brittivallan ajalta 1800-luvulta. Elävimmin mieleen jäi tarina brittien Irlantiin lähetetystä käskynhaltijasta, joka meni ja depsi lemmikkikettunsa pureman tartuttamaan vesikauhuun. Kowa meno on ollut siellä aikoinaan. Hiljaisemman viikonlopun jälkeen (lauantaina sulatettiin Marcelin kanssa pakastin, joka oli umpijäässä) maanantaina juhlistettiin yhden hollantilaismimmin synttäreitä, juhlakalu itse tosin saapui paikalle vasta pilkun jälkeen, joka Irlannin peruspubeissa tulee siis jo KELLO KAKSITOISTA. No, löydettiin kyllä sen jälkeen vielä jatkoluvilla varustettu mesta. Minä vahingossa noin kuusi tuopillista mustaa kultaa, joka oli huonosti syödyn päivän jälkeen turhan paljon. Aamulla närästi ja särki päätä.
Sitä olikin hyvä mennä parantamaan päiväreissulla Howthiin, joka on kalastajakaupunki 25 minuutin junamatkan päässä Dublinista. Siellä sai muun muassa nauttia irlantilaisesta luonnosta ja nähdä helvetin jyrkkiä kallioita, oli ihan siistiä. Törspöttelyn maustama viikko sai korkeimman kruununsa eilen virallissa erasmuskaudenavajaisbileissä, jossa meno oli noin about juuri sellaista kuin saattoi odottaa – ei tarvi mennä uudestaan. Tuhatkunta vaihto-oppilasta mälläämässä EU:n rahoilla Rihannan soidessa ja hassut St. Patrick's Day-hatut päässä – ko. pyhähän on noin 6 kuukauden kuluttua – ei ihan mun juttu, mutta who am I to judge. Innokkaimmat oli toki hankkinut sellasen festarityylisen rannekkeen jollain 25 eurolla, jolla pääsee kaikkiin lukukauden bileisiin, joita on kymmenen, siis suunnilleen yhdet per viikko. Itse lähdin yhdeltä menemään.
 |
| Kalliokiimaa! |
Brunswick Courtin asunnossa numero 5 ovet käy ja väki vaihtuu, mutta karavaani kulkee. Venezuelalainen otti ja löysi kavereidensa kanssa paremman kämpän. Tilalle muuttaa kuulemma tiistaina ranskalainen maisteriopiskelija, joka vaikuttaa kuin myös Trinityssä. Irlantilainen mimmi, Rebecca, saapuu ilmeisesti ensi viikolla. Toivotaan että kämpän elämä alkaa asettua uomiinsa ja sosiaalinen elämäkin vilkastua.
Irlannin sää on muuten alkanut näyttämään parhaimpia puoliansa. Viime viikon nyrjähdyksenomaisen auringonpaisteen jälkeen tällä viikolla on satanut joka päivä.
Kouluhulinat alkaa ensi viikolla maanantaina. Luvassa normaalia kampusesittelyä ja orientaatiota tyyliin tällaisia kulttuurishokkeja saatat kohdata dublinilaisessa opiskeluympäristössä. Student Union ja muu järjestöskene järkkää viikon jokaisena iltana bileitä, keittoa saisi siis ottaa ihan rohkeasti jos siltä tuntuu. Kiimaa valitettavasti hillitsee se, että kaikkiin pippaloihin on vissiin 10-15 euron pääsymaksu – myynnissä on tietenkin myös rannekkeita, jotka kattaa kaikki tapahtumat. Katsotaan miten käy.
Kämppäni on siis 25 minuutin kävelymatkan pääsä yliopistosta, mutta kuten sanoin, omaksi henkilökohtaiseksi liikkumismuodokseni olen valinnut kaupungin julkisen pyöräpalvelun, Dublin Bikesin. Lähin asema on 250 metrin päässä. Viime kolme päivää menin 2 euroa maksaneella kolmen päivän kortilla, mutat vuoden kestävä tilauskortti saapui tänään postissa. Matka yliopistolle taittuu jossain 10 minuutissa, ja suurin osa matkasta vieläpä pyöräkaistoja pitkin. Palvelua pyörittää mainosjätti JCDecaux, joka ymmärtääkseni hoitaa myös Helsinkiin tulevan palvelun, toivotaan että yhtä hyvin, koska täällä se toimii saatanan mallikkaasti. Miettikää nyt, maassa jossa ei esimerkiksi aborttia eikä edes ehkäisyäkään juuri harrasteta, on parempi pyöräilyinfrastruktuuri kuin Helsingissä. Melko diippi kela.
Lykkään yhteiskunnallista analyysiä ehkäpä viikonloppuun. Siihen asti take care. Tässä teille kuva dublinilaisesta katutaiteesta. JEE!
torstai 5. syyskuuta 2013
Slainte!
Koska kansa pyysi (tai ainakin Kalle), minä vastaan. Vaihtoblogi, jonka päivitystahdista en ota vastuuta.
Saavuin Dubliniin maanantai-illalla. Ennen lentoa menin tottakai Oak Barreliin nauttimaan stoutia, joka oli noin kaksi kertaa kalliimpaa kuin yksikään tähän asti nauttimani tuoppi täällä. Lisäksi se ei maistunut kovinkaan kummoiselta.
Lentokentällä vastassa oli paikallinen opiskelija, jonka nimi lausuttiin ehkä jotenkin ehkä Shoobhin, kyseessä oli varmaan tyypillinen irlantilaisnimi Siobhain. Oli kuulemma iirin opiskelija ja osaa puhua sitä hyvin. Sillä oli päällä The curen t-paita. Kyseessä oli yliopiston järkkäämä palvelu, josta pisteet Trinitylle. Siobhan vei mut hostellille, joka oli kirjaimellisesti kivenheiton päässä trinitystä. Chekkasin sisään hostelliin, menin Burger Kingiin syömässä ja yhdellä Guinnesilla.
Tiistaina aloitin asuntometsästyksen. Erään lukemani Irish Timesin artikkelin mukaan tänä syksynä dublinin asuntomarkkinoita oli noin 40% vähemmän opiskelijoille sopivaa tarjontaa verrattuna viime syksyyn, joten olin alunperin hyvin HYVIN kuumottunut. Kavereita saa varmasti kaiken maailman erasmusbileistä, mutta kiva asunto ois kiva saada. Olin lentokoneessa lähettänyt (kiitos Norwegianille ilmaisesta wifistä) pari sähköpostia, joista yksi vastasikin jo lennon aikana. Tiistaiaamuna hain puhelinliittymän ja adapterin sähkölaitteita varten (josta muodostui pieni oman elämäni odysseia) ja aloin lähettelemään tekstareita/sähköposteja jne. Ensimmäiseen soittoon jonka tein vastasikin mainostajan vaimo, jäädyin aika pahasti, mutta sain vaimon irlantilaisaksentista selvää että itse vuokraisäntä soittaa mulle kohta takaisin. Näin tekikin, sovittiin näyttö 50 minuutin päähän, menin katsomaan asuntoa ja vuokraisäntä Gerry (joka on ilmeisesti eläköitynyt poliisi ja hyvin mukava kaveri) sanoi että jos sanon kyllä nyt, paikka on mun. otin paikan.
Asunto on Dublinin D7-postiosoitteessa, joen pohjoispuolella, joka on perinteisesti ollut se työväenluokkainen puoli Dublinia. Rakennus on suunnilleen Smithfield- ja Stoneybatter-nimisten kaupunginosien rajalla, joista edellistä on saanerattu viime vuosina isolla rahalla ja tuo vähän mieleen Arabianrannan, Stoneybatter puolestaan vähän työväenluokkaisempi ja raffimpi, tai ainakin yhden kämppiksen kolleegat oli sanonut. Itse suhtaudun näihin juttuihin varauksella ja avoimin mielin. Lähin kauppa on samassa rakennuksessa ja lähin pubi 10 metriä ulko-ovesta, en oo tosin käynyt vielä. Yliopistolle 25 min kävelymatka, mutta Dublin bikesin lähin asema on 200 metrin päässä, josta aion ottaa hyödyn irti jahka tulen sinuiksi vasemmanpuolisen liikenteen päässä.
Niin, kämmpikset. Tässä on mun huoneen lisäks kolme muuta huonetta, kaikilla oma suihku ja vessa mistä plussaa. Eniten kämpässä kuumotti se, että sitä esitteli vuokraisäntä Gerry eikä asukkaat itse, koska kaikki on vasta muuttanut sitä. Kämppiksistä oon tavannut vasta yhden, romanialaisen 27-vuotiaan it-insinööri Marcelin. Ihan mukava ja kohtelias jäbä ja käytiin ekana yhteisiltana jo kaljalla. Se tosin vei mut melko muoviseen turistirysään lähellä Temple Baria, jossa oli perinnemusaa, mutta ei se mitään. Toinen kämppis on venezuelalainen Rafael, joka on tämän viikon jossain poissa. Kolmantena kämppiksenä pitäis olla joku irlantilainen mimmi, joka ei kuulemma ole vielä muuttanut, eikä vuokraisäntä ollut kuullut siitä pariin päivään, sanoi laittavansa paikan eteenpäin jos kohta ei jotain tapahdu. Ihan hyvät vibat on kämpästä kaiken kaikkiaan. Oven saa lukkoon jos muut naamat ei miellytä.
Ihan törkeesti en ole vielä ehtinyt verkostoitua. Hostellissa tapasin kiinalaisen mimmin, joka puhui todella hyvää englantia (siis oikeasti hyvää eikä vain stereotyyppiseen kieliummikkokiinalaiseen verrattuna). Niin kuin kiinalaiset länsimaissa yleensä, tää tyttö käyttää itsestään lännessä länsimaista nimeä – joista tää on sitten valinnut nimen Kirk. Ei siinä mitään, who am I to judge jne. Käytiin keskiviikkona kaljalla (se anto mulle puolet Guinnessistaan ku ei tykänny) ja tänään nastassa pizzapaikassa syömässä, jonka bongasin anthonu bourdainin dublin-jaksosta. Huomenna tapaan aamulla jotain tyyppejä joiden kanssa sovittiin treffit facebookissa, katsotaan mitä siitäkin tulee. Kouluhan alkaa orientaatioviikolla vasta 16. päivä, joten siihen asti ollaan puhtaasti turistimoodissa. Mikä on ihan kiva, kun Suomessa en mitään varsinaista lomaa kerinnyt pitää. Tänään illalla olin yhdessä paikallisessa, join yksikseni olutta (sad sad), mutta siellä oli tarjolla ns. aitoa irlantilaista kansanmusiikkia, niin kuin kai JOKA PÄIVÄ. Käyn varmasti toistekin.
Seuraavissa kirjoituksissa luvassa mahdollisesti arjen referoinnin lisäksi myös suuren luokan kulttuurikritiikkiä komparatiivisella otteella. Siihen asti, hyvästi.
Saavuin Dubliniin maanantai-illalla. Ennen lentoa menin tottakai Oak Barreliin nauttimaan stoutia, joka oli noin kaksi kertaa kalliimpaa kuin yksikään tähän asti nauttimani tuoppi täällä. Lisäksi se ei maistunut kovinkaan kummoiselta.
Lentokentällä vastassa oli paikallinen opiskelija, jonka nimi lausuttiin ehkä jotenkin ehkä Shoobhin, kyseessä oli varmaan tyypillinen irlantilaisnimi Siobhain. Oli kuulemma iirin opiskelija ja osaa puhua sitä hyvin. Sillä oli päällä The curen t-paita. Kyseessä oli yliopiston järkkäämä palvelu, josta pisteet Trinitylle. Siobhan vei mut hostellille, joka oli kirjaimellisesti kivenheiton päässä trinitystä. Chekkasin sisään hostelliin, menin Burger Kingiin syömässä ja yhdellä Guinnesilla.
Tiistaina aloitin asuntometsästyksen. Erään lukemani Irish Timesin artikkelin mukaan tänä syksynä dublinin asuntomarkkinoita oli noin 40% vähemmän opiskelijoille sopivaa tarjontaa verrattuna viime syksyyn, joten olin alunperin hyvin HYVIN kuumottunut. Kavereita saa varmasti kaiken maailman erasmusbileistä, mutta kiva asunto ois kiva saada. Olin lentokoneessa lähettänyt (kiitos Norwegianille ilmaisesta wifistä) pari sähköpostia, joista yksi vastasikin jo lennon aikana. Tiistaiaamuna hain puhelinliittymän ja adapterin sähkölaitteita varten (josta muodostui pieni oman elämäni odysseia) ja aloin lähettelemään tekstareita/sähköposteja jne. Ensimmäiseen soittoon jonka tein vastasikin mainostajan vaimo, jäädyin aika pahasti, mutta sain vaimon irlantilaisaksentista selvää että itse vuokraisäntä soittaa mulle kohta takaisin. Näin tekikin, sovittiin näyttö 50 minuutin päähän, menin katsomaan asuntoa ja vuokraisäntä Gerry (joka on ilmeisesti eläköitynyt poliisi ja hyvin mukava kaveri) sanoi että jos sanon kyllä nyt, paikka on mun. otin paikan.
Asunto on Dublinin D7-postiosoitteessa, joen pohjoispuolella, joka on perinteisesti ollut se työväenluokkainen puoli Dublinia. Rakennus on suunnilleen Smithfield- ja Stoneybatter-nimisten kaupunginosien rajalla, joista edellistä on saanerattu viime vuosina isolla rahalla ja tuo vähän mieleen Arabianrannan, Stoneybatter puolestaan vähän työväenluokkaisempi ja raffimpi, tai ainakin yhden kämppiksen kolleegat oli sanonut. Itse suhtaudun näihin juttuihin varauksella ja avoimin mielin. Lähin kauppa on samassa rakennuksessa ja lähin pubi 10 metriä ulko-ovesta, en oo tosin käynyt vielä. Yliopistolle 25 min kävelymatka, mutta Dublin bikesin lähin asema on 200 metrin päässä, josta aion ottaa hyödyn irti jahka tulen sinuiksi vasemmanpuolisen liikenteen päässä.
 |
| View from the window |
Ihan törkeesti en ole vielä ehtinyt verkostoitua. Hostellissa tapasin kiinalaisen mimmin, joka puhui todella hyvää englantia (siis oikeasti hyvää eikä vain stereotyyppiseen kieliummikkokiinalaiseen verrattuna). Niin kuin kiinalaiset länsimaissa yleensä, tää tyttö käyttää itsestään lännessä länsimaista nimeä – joista tää on sitten valinnut nimen Kirk. Ei siinä mitään, who am I to judge jne. Käytiin keskiviikkona kaljalla (se anto mulle puolet Guinnessistaan ku ei tykänny) ja tänään nastassa pizzapaikassa syömässä, jonka bongasin anthonu bourdainin dublin-jaksosta. Huomenna tapaan aamulla jotain tyyppejä joiden kanssa sovittiin treffit facebookissa, katsotaan mitä siitäkin tulee. Kouluhan alkaa orientaatioviikolla vasta 16. päivä, joten siihen asti ollaan puhtaasti turistimoodissa. Mikä on ihan kiva, kun Suomessa en mitään varsinaista lomaa kerinnyt pitää. Tänään illalla olin yhdessä paikallisessa, join yksikseni olutta (sad sad), mutta siellä oli tarjolla ns. aitoa irlantilaista kansanmusiikkia, niin kuin kai JOKA PÄIVÄ. Käyn varmasti toistekin.
Seuraavissa kirjoituksissa luvassa mahdollisesti arjen referoinnin lisäksi myös suuren luokan kulttuurikritiikkiä komparatiivisella otteella. Siihen asti, hyvästi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)