Marraskuulumisia

Täällä hiljainen ja harmaa Dublin. Jokin talvea muistuttava vuodenaika on saapunut Dubliniin, joka tarkoittaa noin viittä lämpöastetta, jonka tutkakaksikko tuuli ja kostea ilmanala saa tuntumaan pikkaisen raaemmalta. Täytyy olla rehellinen ja todeta, että tällä hetkellä marraskuu ei imartele Dublinia noin niin kuin rakennettuna ympäristönä. Marraskuu on näköjään marraskuu myös koti-Suomen ulkopuolella.

Väliaikatietona todettakoon, että lennän jouluksi kotiin noin tasantarkkaan 22 päivän, siis kolmen viikon kuluttua. Lukukausi päättyy siis joulukuun puolivälissä, ja kyllä oikeastaan tuntuu siltä, että koko vuoden viettäminen täällä oli hyvä ratkaisu tältä kantilta: aikahan täällä olisi loppunut kesken. Kolme ja puoli kuukautta on kyllä häkellyttävän lyhyt aika. Merkatkaa kalentereihin siis 16.12-9.1 välinen aika. Samaan aikaa jännittää kyllä vähän etukäteen se fakta, että tammikuussa koko sosiaalinen elämä täytyy rakentaa melkein nollasta uudelleen – ylivoimainen enemmistö kavereista jättää leikin sikseen ja pakkaa Erasmus-unelman pakettiin joulukuussa. Lähimmistä kavereista Dubliniin palaa onneksi ainakin lapinpolttajain heimoon kuuluva Christoph, joka on hieno ja lupsakka seuramies ja kova pelaamaan VESIPOOLOA sekä myös jalkapallon ystävä – ja tavallaan hämmentävästi myös pikkuveljeni ikäinen. Mutta oman elämän haastamista tänne tultiinkin harrastamaan.

Koulussa on meneillään tavallaan, kuten näin lukukauden lopun lähestyessä arvata saattaa, pienet härkäviikot. Mulla, verrattuna aika moneen muuhun, tilannetta helpottaa se, että kolme esseetä (5-6 sivua per laaki) pitää palauttaa vasta tammikuussa. Kaksi ennen joulua palautettavaa juttua, Social Research Methods-kurssin portfolio on ihan hallussa, ja oma osuuteni Anthropology of Gender-kurssin ryhmäesseestä hyvällä mallilla (käytännössä oikeestaan tehty). Tavoitteena on nyt kolmen viikon aikana saada yksi em. esseistä tehty ja vähän suunnitella loppuja, jotka rykäisen lomailun ohessa wanhassa kunnon Kaisa-kirjastossa lomailun ohessa. Työmäärä täällä noin niin kuin kokonaisuudessa on täällä suurin piirtein samaa tasoa kuin Suomessakin. Itse oon nyt toistaiseksi suhtautunut kaikkeen melko leppoisasti, enkä nyt ihan hirveesti jaksa stressata jostain gradeista, kunhan nyt kaikki tulee tehtyä. Suoraan sanottuna en ees oo varma miten nuo arvosanat siirtyy Helsingin yliopistoon, jos siirtyy. Erikoista Trinityssä on se, että koska näin syyslukukaudella keskitytään kautta linjan esseiden kirjoittamiseen tenttien seassa, periaatteessa mitään ehdotonta motivaatiotekijää käydä luennoilla ei noin niinkuin periaatteessa ole. Itse toki käyn ahkerasti luennoilla ja pakollisissa seminaareissa, vain keskiviikko- ja perjantai-aamuisin kello yhdeksältä alkava em. Anthropology of Gender-luento on nyt jäänyt välillä vähän paitsioon (tarkalleen ottaen en oo käynyt kurssin luennoilla kolmeen viikkoon, hups). Tästä johdettakoon muuten myös se huomio, että myös kantaväestö, joka siis maksaa tutkinnostaan noin 7 tonttua vuodessa, suhtautuu luennoilla käymiseen melko relaxoituneesti – vastaisuudessa olen siis ainakin itse melko kriittinen lukukausimaksukeskustelussa velloneeseen "maksujen ansiosta opiskeluun suhtaudutaan vakavammin ja siksi valmistutaan nopeammin"-argumenttiin aavistuksen kriittisemmin.

Viime kirjoittelun jälkeen kovimpia, mainitsemisen arvoisia juttuja on ollut ainakin viime viikonlopun mielet räjäyttävä Sigur Rós-keikka, joka ylsi eeppisyydessä viime kesän Ilosaarirockin tasolle – tosin itse kyynelehdin hieman vähemmän, kuin heinäkuussa festivaalielämään olennaisesti kuuluvan, samaan aikaan koetun krapulan ja nousuhumalan aiheuttamassa tunnekuohussa. Toinen kova juttu oli viime tiistaina itse Irlannin PRESIDENTIN Michael D. Higginsin vierailu väittelyseura College Historical Societyyn. Miehen noin 160 senttimetriä korkea fyysinen olemus muistutti jotain Bilbo Reppulin ja leprechaunin yhdistelmää. Kuriositeettina mainittakoon, että Higgins on koulutukseltaan sosiologian tohtori ja on myös RUNOILIJA. Varsinainen l'uomo universale. Kaveri myönsi myös presidentinvaalien alla 2011 että oli hiisannut ns. luonnontuotteita professoripäivinään Indianan yliopistossa joskus 70-luvulla.  Oli hieno mies ja kova arvostelemaan neoliberalistista yhteiskuntaparadigmaa ja puolustamaan sivitysyliopistoa. Puheessaan viittasi ainakin Zizekkiin, Adornoon ja Walter Benjaminiin ja teki itseeni melko lähtemättömän vaikutuksen. Voittaisi pressa-Salen charmin määrän ohella varmaan myös kädenväännössä.

Bailuhommia harrastin tällä viikolla jopa ihan ARKENA, jolloin ratkesin ryyppäämään hollantilais-saksalaisessa ÄIJÄSEURASSA juomapeli-illan muodossa (se juomapeli jota meidän piireissä pelataan, tunnetaan kansainvälisissä asiantuntijapiireissä King's Cuppina), illan erikoisuutena oli suurta suosiota nauttinut skittles-karkkeja viinaan sulauttamalla valmistettu värivotka, oli aika petollista tavaraa. Eilisiltana vietin laatuaikaa kolmen ruotsalaismimmin hostaamissa kotihipoissa, joissa sattui ja tapahtui. Ensiksi paikalle toikkaroi parivaljakko Björn ja Sven, jotka nimestään huolimatta olivat yllättävää kyllä saksalaisia. Kaverit oli juuttunut kahdeksi tunniksi hissiin, jonka kaverukset olivat tekijämiesten tavoin käyttäneet mm. tupakoimalla ja dokaamalla käytöksestä päätellen hyvin ankarasti. Myöhemmin toinen kavereista teki lähestymisyrityksiä yhtä illan emännistä kohtaan, joka miehen humalatilan takia oli melko vaivaannuttavaa seurattavaa. Paikalle saapui myös toinen sekalainen seurue, jonka yksi naispuolinen ranskalaisvahvistus teki melko kovan vaikutuksen. Ns. sekiksissä ollut mimmi yritti ensin juoda vettä keittiön hanasta, jonka jälkeen ensin nukahti naama keittiöntasolla ja puolittain seisoen, jonka jälkeen herättyään siirtyi oksentamaan keittiön lavuaariin – ja tämä kaikki noin viiden minuutin sisällä. Päästiin vihdoin noin kello kahdelta siitä 40 neliön kaksiosta veks, taksilla jonkin paikallisen Onnelan eteen, ja todistettuani jonossa sitä Sodomaa noin kolme minuuttia suoritin taktisen vetäytymisen ja lähdin himaan. En kadu mitään.

Näihin graafisiin arkielämän kuvauksiin lienee hyvä lopettaa. Ensi kertaan, loppuun pari kuvaa ja pari valintaa viime viikkojen oman elämäni soundtrackista. Moikka!

Presidentti puhuu. Etualalla kaavussa esiintyy Trinity provost eli rehtori, joka puheen aikana harjoitti puhelimenräpläämistä ja ruumiinkielellään viestitti ettei kiinnostanut ns. vittuakaan.

KARKKIVIINAA. Pitää varmaan vastata haastamalla ulkomaan pellet fisun saloihin.

Syksyistä lenkkimaasto Phoenix Parkissa.

Limerick – Kööpenhamina – Ulster

Terve taas! Huomasin että en ole kirjoittanut HUIKEAAN blogiini noin tasan tarkkaan kuukauteen, ja ajattelin korjata tämän suuren vääryyden. Yksi syy siihen, että en ole mitään kirjoitellut taitaa olla se, että sitä jokapäiväistä elämää ei ehkä oikein osaa enää kovin erikoisena pitää ja siten sitä on vähän vaikea reflektoida. Irlannissa on viimeisen kuukauden aikana mm. matkailtu sekä maan sisällä että maasta pois, kelailtu, tehty koulujuttuja ja sen sellaista. Lokakuun aikana on koettu myös ensimmäiset tunteet, joita voitaneen kutsua jonkinlaiseksi koti-ikäväksi, mikä johtunee varmaan juurikin siitä elämän arkistumisesta jne. Suomesta kaipaan jotain yksittäisiä juttuja, kuten saunaa, Pub Porthania, bailausta Loosen hikisessä alakerrassa, toimivaa joukkoliikennettä, UniCafea, vesihuollon luotettavuutta (viittauksena viime viikkoisiin vesikatkoksiin täällä, kun maan suurimmalta vesilaitkokselta alkoi olemaan juomavesi lopussa paradoksaalisesti poikkeuksellisen sateisen syksyn jälkeen), Kalliota (niinkin typerältä kuin tämä saattaa näinä aikoina kuulostaakin) ja tietenkin niitä luotettavia ja syvällisiä ystävyyssuhteita jotka siellä KOTISUOMESSA odottaa.

Matkailusta puheenollen mainittakoon se, että muutama viikko sitten uskaltauduin ensimmäistä kertaa Dublinin rajojen ulkopuolelle Limerickiin, jolla nimestä huolimatta ei ole mitään tekemistä itse runomitan kanssa. Limerick oli yksi tunnelmaltaan oudoimpia paikkoja, joissa minulla on ollut kunnia vierailla. 80 000 ihmisen tuppukylä, joka oli nähnyt parhaimmat päivänsä joskus 700-800 vuotta sitten. Keskiajalla Limerick oli, niin kuin Irlannin historiansa lukeneet tietää, suht merkittävä kaupunki, jossa myllytettiin paikalla olleen linnan takia tasaisin väliajoin aina 1600-luvulle asti. Nykyään aika on "hieman" ajanut paikasta ohi, perinteiset teollisuuden alat siirretty Kiinaan jne. Me tosin selvittiin ilman puukotusta, mikä on tietenkin ihan kiva. Limerickissä sijaitsee nykyään eräät Irlannin pahiten sosiaalisesti syrjäytyneet alueet. Kaupunki tunnetaan lempinimellä Stab City, meitä ei tosin puukotettu. Hienon rugby-stadionin lisäksi vanhan St. John's Castlen jäänteet oli hienot ja semihyvin säilyneet ja vaikutuksen teki myös pari hienoa pubia, joista yksi oli kyllä varsinainen ns. alan miesten paikka – yhden huoneen pubissa ei yhtäkään naista, papparaiset katsoo telkkarista raveja (tai siis laukkakisoja, kuten Brittein saarilla hevosurheilua harrastetaan) ja kello viideltä jo mukavan joviaali ja vastaanottavainen tunnelma. Hämmentävä paikka, annetaan tähtinä 4/5.

Limerickistä löytyi ns. door to nowhere. Sattuva metafoora kaupungin tulevaisuudelle???!?!?

Näkymiä linnantornista.

Matkailu jatkui viime viikolla, kun yliopistolla vietetiin paikallista perioditaukoa. Reading weekkinä tunnettulla tauolla ois kai tarkoitus jotain opiskella, mutta itsellä kun ei juuri painavia tehtäviä ollut, vietin ekan puolikkaan viikosta Kööpenhaminassa, missä nyt tietenkin oli ihanaa ja kivaa ja pusipusi. Pohjoismaisen vaurauden ja toimivan kaupunkisuunnittelun ja pyöräinfrasktruktuurin ja kivijalkakauppojen ja kauniiden ihmisten jälkeen teki pahaa palata nuhjuiseen Dubliniin, joka näyttää räkäiseltä, likaiselta ja rumalta. Ehkä tää vielä tästä, teki ehkä hyvä saada uutta perspektiiviä tälle maailmankolkalle. Annan Köpikselle arvosanan 5-/5, miinus tulee ihan vitunpaskoista keleistä, satoi kuin Esterin perseestä.

Viikon jälkipuolisko vietettiin Pohjois-Irlannissa tahi Ulsterissa, käyttäköön kukin sitä nimeä jota haluaa. Itseäni paikassa yhteiskuntahistorian opiskelijana kiinnosti tottakai maan kahtiajako ja miten siihen ammennettaan polttoainetta skotin ja hollantilaisen välisistä myllyistä vuodelta 1690. Lisätietoa täältä: http://en.wikipedia.org/wiki/Battle_of_the_Boyne. Seikkailtiin sekä Belfastissa että Derryssä protestantti-lojalistien ja katolisten nationalistien asuinalueilla, jotka ilmeisesti on edelleenkin aika tarkkaan segreoituneet: kummastakin kaupungista löytyy neutraalien alueiden lisäksi kummallekin ryhmälle omistetut alueet, joita yleensä merkkaillaan maalatuilla kanttikivillä (sinipunavalkonen lojalisteille, vihervalkokulta nationalisteille) ja sähköpylväisiin kiinnitetyillä lipuilla. Kummastakin kaupungista löytyy tottakai ne kuuluisat seinämaalaukset, joissa esitellään niin kummankin osapuolen kulttuuria kuin rynnäkkökiväärejä piteleviä paramilitaareja. Olikin aika kuumottavaa ajatella, että läntisessä Euroopassa vielä herran vuonna 2013 ihmisiä kasvaa ympäristössä, joka pitää kiinni noin vahvasta vastakkainasettelusta ja äkkijyrkistä, eksklusiivisista identiteeteistä. Yleensä sen on yhdistänyt johonkin Palestiinaan tai korkeintaan entiseen Jugoslaviaan. Koko konfliktin tuoreus on ylipäätään kammottavaa: vielä vuonna 1998 Irish Republican Armyn yhden alalahkon asettama autopommi tappoi 29 ihmistä (http://en.wikipedia.org/wiki/Omagh_bombing). Kyllähän tilanne on ihan toinen tuollapäin maailmaa, mistä kertonee se, että Belfastin kaupunginvaltuustokin painattaa virallisiin turistikarttoihin seinämaalausten lokaatioita ja Falls ja Shankill Roadeilla uskaltaa kävellä ihan rauhallisesti. Käytiin Shankill Road (joka on siis vankkaa protestanttialuetta) viihtyisässä pubissa, jota koristi Union Jackien lisäksi ampumisen kieltävä kyltti, varmaa Troublesin peruja. Toki varmaankin niitä lippuja kiinnittelee ja seinämaalauksia ylläpitää joku pienehkö kilipäiden joukko, kun taas suurin osa pohjoisirlantilaisista on kiitollisia siitä, että sektariaaniväkivaltaa ja mellakointia näkee nykyään suurinpiirtein vain heinäkuun nk. marssisesongin aikaan. Niin tai näin, kyllä toi touhu silti pisti ajattelemaan ja välillä minutkin vallan hiljaiseksi. Kai näistä jotain gradunaiheen tynkää voisi varmaan saada – yhden esseen Pohjois-Irlannin historiapolitiikasta olenhan jo tehnyt, jota prof. Hentilä kehui hyväksi, että repikäähän siitä.

Sivulle- ja yllekirjoittanut Giant's Causewaylla, jonka on ihan oikeasti rakentanut JÄTTILÄINEN!

Kivaa ja sovittelevaa katutaidetta.

Rex's pubin mukavan joviaali tunnelma.

Pohjois-Irlannin kaksi mahdollisesti kuuluisinta muraalia sekä allekirjoittanut Derryssä. Protestantit tykkää kutsua kaupunkia Londonderryksi.

Chellä oli suonissaan kahdeksasosa irlantilaisverta, siksi tämäkin seinämaalaus.

Ensi kertaan! Loppuun vielä Pohjois-Irlannin lahja maailmalle, The Undertones Derrystä esittämässä yhden maailman parhaimmista kappaleista. Are teenage dreams so hard to beat?