No sen jälkeen kun olen antanut kuulla itsestäni, olen lähinnä lukenut tentteihin. Alunperin tämä lukuvuoden kirsikkana horisontissa siintänyt koitos tuntui melko vaativaltakin tehtävältä. Tenttikauden puolivälissä sen jo aavistin, ja parin ekan tentin jälkeen paljastui että olin ollut väärässä: eihän se nyt mikään kovin suuri akateeminen haaste ollut. Toki tässä vedetään jo viidennen opiskeluvuoden kokemuksella ja jos jotain valtsikassa ja poliittisessa historiassa oppii, niin sisäistämään paljon tietoa lyhyessä ajassa. Olin vähän hämmästnyt kun tenttien jälkeen puhuin irlantilaisten opiskelijoiden ja joidenki vaihtareidenkin kanssa, ja jengi on semisti paskat housussa siitä että pääseekö läpi. Tämä ei tosin tarkoita sitä ettenkö olisi nauttinut opinnoistani tai pitänyt kursseja mielenkiintoisina – sitä ne toki oli. Ois ehkä ollut kuitenkin kiva jos jolleki parille kurssille ois voinut tentin (johon valmistuessa kuitenkin saa aika pinnallisen kuvan sisällöstä) sijaan kirjoittaa vaikka esseen, jonka kautta voi ainakin johonkin aiheeseen syventyä vähän syvällisemmin.
Tenttitilanteethan täällä on ihan hulvattomia tilaisuuksia. Täällää ollan perkeleen tarkkoja siitä, ettei VAAN kukaan lunttaa – samalla kaliiberilla kuin Suomessa ylppäreissä. Tentit hoidetaan useimmiten isoissa läjissä niin, että samassa tilassa on useampi eri kurssi tentattavana. Kaikille annetaan satunnaisesti numeroitu istumapaikka – yhdessä tentissä mulla oli numero 1003. Vessaan mennessä numero kirjataan ylös listaan, samoin kuin kokeesta lähtiessä. Viimeisen puolen tunnin aikana tentistä ei saa lähteä – ja siksi oon kirjoittanut tentin kasaan aika tehokkasti, koska en kuitenkaan koko kolmea tuntia tentissä tarvtise enkä halunnut viettää vikaa puoltuntista tuijotellen seiniä. Ei se mikään vitsi ole, että näillä saarilla ollaan tarkkoja byrokratiasta.
Sitten toisekseen olen yrittänyt turvata tulevaisuuteni ja toimeentuloni ja yrittänyt saada itselleni kesätöitä. Se on ollut tuloksetonta ja siksi ahdistavaa. Se, että viime vuoden esimies ei ole puoleen vuoteen vastannut sähköposteihin, puheluihin tai soittopyyntöihini kun olen yrittänyt saada selville että mitäköhän vittua sille projektille kuuluu ja saisko jonku työtodistuksen, ei ole auttanut. En tiedä muistatteko lyhyen ja karikkoisen työsuhteeni Kahvila Sävyyn toissa vuonna, mutta miten voi yksi ihminen lyhyen työuransa aikana törmätä kahteen noin epäammattimaisesti käyttäytyvään työnantajaan. Sitten toisekseen sitä miettii että enkö tosiaan ole viiden opiskeluvuoden ja tilkkutäkkimäisen työhistorian aikana oppinut yhtäkään sellaista taitoa joka lisäisi kysyntääni työmarkkinoille, ja se kuulkaa, ei ole mukavaa vaan aika kaameaa jaakobinpainia.
Mitäköhän kaikkea tästä jäi käteen? Ilmeisesti puhun nykyään englantia hassunhauskalla irlantilaisaksentilla. Kuten sanottua, opinnoistakin on jääty plussan puolelle. Kavereita olen saanut ja niistä suurimalle osalle olen jo hyvästit jättänyt. Sitä en tiedä, onko täällä solmittu elinikäisiä ystävyyssuhdetta Mitään hajua ei ole siitä näenkö ketään ja jos kyllä milloin. Se on toisaalta ehkä kiehtova ajatus: ehkä aktiivinen yhteydenpito lakkaa, mutta ainakin maailmasta löytyy ihmisiä, joiden kanssa sain jakaa elämäni sen 4-9 kuukautta. Ehkä joskus tässä tai seuraavassa elämässä tapaamme jälleen.
Erasmusvaihtohan on keksitty sen vuoksi että lähettämällä eurooppalaisnuoria vieraisiin maihin kohtaamaan toisia nuria Eurooppaan saataisiin luotua jonkinlainen kosmopoliittisten nuorten eurooppalaisten kohortti. Ihan rehellisesti sanottuna olen täällä ehkä alkanut ajattelemaan eurooppalaisuutta osana omaa identiteettiäni. Tää vuosihan on ollut eu-vaalien ja ukrainan hulinoiden takia aika mielenkiintoista aikaa siinä mielessä, että kaikista noista jutuista on tullut keskusteltua aika paljonkin kavereiden ym kanssa. Inspiroivimmat keskusteluni näistä aiheista oon kuitenkin käynyt romanialaiskämppikseni Marcelin kanssa. Ihailen sitä miestä suuresti – se ja kaikki kolme veljeä on muuttanut sumusaarille, ihan vitun kauas kotimaastaan elättääkseen äitäänsä, suunnitelmana vielä muuttaa takaisin Romaniaan ja perustaa oma yritys. Lähtisittekö itse samaan? Ja tätä miestä puoli Eurooppaa pitää jonain itäeurooppalaisena (eli vähemmän eurooppalaisena kuin me länsieurooppalaiset) syöpäläisenä. Suurin uhka Euroopalle ideana, kulttuurialueena ja by extension, poliittisena rakennelmana ovat timosoinit, geertwildersit, nigelfaraget ynnä muut pimeyden voimat.
Nyt kun tuleva kesä näyttää toimentulon kannalta kovin epävarmalta – Suomessa ei oikeastaan odota työpaikkaa eikä asuntoa, mutta toki kaikkea muuta – olen välillä miettinyt että oliko tämä nyt kaiken arvoista. Oisko sen sijaan että opiskelen kakskymppisten finninaamojen rinnalla kanditason kursseja pitänyt käyttää tukikuukaudet fiksusti, kirjoittaa gradua ja yrittää valmistua? Ehkä näitä arviointeja mun pitää tehdä vasta jonkin ajan jälkeen. Luulen, että jos mun seuraavien kuukausien toimeentulo ois turvattu, en olisi niin kovin epäileväinen.
Mutta kuitenkin: jokainen vaihdossa käynyt varmaan voi kertoa siitä henkisestä pääomasta ja elämänviisaudesta mitä ulkomailla asuminen kerryttää, eikä se ihan oikeasti ole mikään tuulesta temmattu juttu. Enpä tiedä olenko ihmisenä muuttunut sinällään millään kovin syvällisellä tasolla, mutta kyllä täältä matkalaukussa tulee mukana muutakin kuin pyykkiä. Sille kaikelle en uskalla laittaa rahallista hintaa, vaikka nimellisen hinnan voisinkin nimetä tutkimalla kasvanutta opintolainaani ja täyteen tuutattua luottokorttilaskuani, hups.
MuttaYhdeksän kuukauden jälkeen mulla on nyt myös sellainen tunne, että on ihan sopiva aika palata kotiin, koska aina
ja ikuisesti
Moikka, nähdään kohta.
