so long and thanks for all the fish

Jäänyt näköjään kevätkaudella nämä päivittelyt hieman vähemmälle. Tästä kaikesta syytän yhteiskunnan lisäksi sitä, että aika nyt vaan on mennyt aika haipakkaa täällä ULKOMAILLA. Katotaan jos saisin tähän koottua joitain viimeisiä ajatuksia samalla kun yritän vältellä liskodiskoa. Irlannissa on tällä hetkellä 12 astetta, vettä sataa, ja kaiholla ajattelen jotain Tokoinrantaa, koffin kolmosta ja 26 celsiusastetta. Sumusaari lyö minua kuin vierasta sikaa.

No sen jälkeen kun olen antanut kuulla itsestäni, olen lähinnä lukenut tentteihin. Alunperin tämä lukuvuoden kirsikkana horisontissa siintänyt koitos tuntui melko vaativaltakin tehtävältä. Tenttikauden puolivälissä sen jo aavistin, ja parin ekan tentin jälkeen paljastui että olin ollut väärässä: eihän se nyt mikään kovin suuri akateeminen haaste ollut. Toki tässä vedetään jo viidennen opiskeluvuoden kokemuksella ja jos jotain valtsikassa ja poliittisessa historiassa oppii, niin sisäistämään paljon tietoa lyhyessä ajassa. Olin vähän hämmästnyt kun tenttien jälkeen puhuin irlantilaisten opiskelijoiden ja joidenki vaihtareidenkin kanssa, ja jengi on semisti paskat housussa siitä että pääseekö läpi. Tämä ei tosin tarkoita sitä ettenkö olisi nauttinut opinnoistani tai pitänyt kursseja mielenkiintoisina – sitä ne toki oli. Ois ehkä ollut kuitenkin kiva jos jolleki parille kurssille ois voinut tentin (johon valmistuessa kuitenkin saa aika pinnallisen kuvan sisällöstä) sijaan kirjoittaa vaikka esseen, jonka kautta voi ainakin johonkin aiheeseen syventyä vähän syvällisemmin.

Tenttitilanteethan täällä on ihan hulvattomia tilaisuuksia. Täällää ollan perkeleen tarkkoja siitä, ettei VAAN kukaan lunttaa – samalla kaliiberilla kuin Suomessa ylppäreissä. Tentit hoidetaan useimmiten isoissa läjissä niin, että samassa tilassa on useampi eri kurssi tentattavana. Kaikille annetaan satunnaisesti numeroitu istumapaikka – yhdessä tentissä mulla oli numero 1003. Vessaan mennessä numero kirjataan ylös listaan, samoin kuin kokeesta lähtiessä. Viimeisen puolen tunnin aikana tentistä ei saa lähteä – ja siksi oon kirjoittanut tentin kasaan aika tehokkasti, koska en kuitenkaan koko kolmea tuntia tentissä tarvtise enkä halunnut viettää vikaa puoltuntista tuijotellen seiniä. Ei se mikään vitsi ole, että näillä saarilla ollaan tarkkoja byrokratiasta.

Sitten toisekseen olen yrittänyt turvata tulevaisuuteni ja toimeentuloni ja yrittänyt saada itselleni kesätöitä. Se on ollut tuloksetonta ja siksi ahdistavaa. Se, että viime vuoden esimies ei ole puoleen vuoteen vastannut sähköposteihin, puheluihin tai soittopyyntöihini kun olen yrittänyt saada selville että mitäköhän vittua sille projektille kuuluu ja saisko jonku työtodistuksen, ei ole auttanut. En tiedä muistatteko lyhyen ja karikkoisen työsuhteeni Kahvila Sävyyn toissa vuonna, mutta miten voi yksi ihminen lyhyen työuransa aikana törmätä kahteen noin epäammattimaisesti käyttäytyvään työnantajaan. Sitten toisekseen sitä miettii että enkö tosiaan ole viiden opiskeluvuoden ja tilkkutäkkimäisen työhistorian aikana oppinut yhtäkään sellaista taitoa joka lisäisi kysyntääni työmarkkinoille, ja se kuulkaa, ei ole mukavaa vaan aika kaameaa jaakobinpainia.

Mitäköhän kaikkea tästä jäi käteen? Ilmeisesti puhun nykyään englantia hassunhauskalla irlantilaisaksentilla. Kuten sanottua, opinnoistakin on jääty plussan puolelle. Kavereita olen saanut ja niistä suurimalle osalle olen jo hyvästit jättänyt. Sitä en tiedä, onko täällä solmittu elinikäisiä ystävyyssuhdetta Mitään hajua ei ole siitä näenkö ketään ja jos kyllä milloin. Se on toisaalta ehkä  kiehtova ajatus: ehkä aktiivinen yhteydenpito lakkaa, mutta ainakin maailmasta löytyy ihmisiä, joiden kanssa sain jakaa elämäni sen 4-9 kuukautta. Ehkä joskus tässä tai seuraavassa elämässä tapaamme jälleen.

Erasmusvaihtohan on keksitty sen vuoksi että lähettämällä eurooppalaisnuoria vieraisiin maihin kohtaamaan toisia nuria Eurooppaan saataisiin luotua jonkinlainen kosmopoliittisten nuorten eurooppalaisten kohortti. Ihan rehellisesti sanottuna olen täällä ehkä alkanut ajattelemaan eurooppalaisuutta osana omaa identiteettiäni. Tää vuosihan on ollut eu-vaalien ja ukrainan hulinoiden takia aika mielenkiintoista aikaa siinä mielessä, että kaikista noista jutuista on tullut keskusteltua aika paljonkin kavereiden ym kanssa. Inspiroivimmat keskusteluni näistä aiheista oon kuitenkin käynyt romanialaiskämppikseni Marcelin kanssa. Ihailen sitä miestä suuresti – se ja kaikki kolme veljeä on muuttanut sumusaarille, ihan vitun kauas kotimaastaan elättääkseen äitäänsä, suunnitelmana vielä muuttaa takaisin Romaniaan ja perustaa oma yritys. Lähtisittekö itse samaan? Ja tätä miestä puoli Eurooppaa pitää jonain itäeurooppalaisena (eli vähemmän eurooppalaisena kuin me länsieurooppalaiset) syöpäläisenä. Suurin uhka Euroopalle ideana, kulttuurialueena ja by extension, poliittisena rakennelmana ovat timosoinit, geertwildersit, nigelfaraget ynnä muut pimeyden voimat.

Nyt kun tuleva kesä näyttää toimentulon kannalta kovin epävarmalta – Suomessa ei oikeastaan odota työpaikkaa eikä asuntoa, mutta toki kaikkea muuta – olen välillä miettinyt että oliko tämä nyt kaiken arvoista. Oisko sen sijaan että opiskelen kakskymppisten finninaamojen rinnalla kanditason kursseja pitänyt käyttää tukikuukaudet fiksusti, kirjoittaa gradua ja yrittää valmistua? Ehkä näitä arviointeja mun pitää tehdä vasta jonkin ajan jälkeen. Luulen, että jos mun seuraavien kuukausien toimeentulo ois turvattu, en olisi niin kovin epäileväinen.
Mutta kuitenkin: jokainen vaihdossa käynyt varmaan voi kertoa siitä henkisestä pääomasta ja elämänviisaudesta mitä ulkomailla asuminen kerryttää, eikä se ihan oikeasti ole mikään tuulesta temmattu juttu. Enpä tiedä olenko ihmisenä muuttunut sinällään millään kovin syvällisellä tasolla, mutta kyllä täältä matkalaukussa tulee mukana muutakin kuin pyykkiä. Sille kaikelle en uskalla laittaa rahallista hintaa, vaikka nimellisen hinnan voisinkin nimetä tutkimalla kasvanutta opintolainaani ja täyteen tuutattua luottokorttilaskuani, hups.

MuttaYhdeksän kuukauden jälkeen mulla on nyt myös sellainen tunne, että on ihan sopiva aika palata kotiin, koska aina
















ja ikuisesti

Moikka, nähdään kohta.

Carpe diem, sano mummo kun Hitleriä juutalaiseksi väitti

Otsikko saattaa teissä, rakkaat lukijat, herättää kummastusta. Jätän teidät vielä hermoja raastavan jännityksen vangiksi ja palaan tähän tarinaan vasta kirjoituksen lopussa, koska haluammehan toki säilyttää kronologisen jatkumon.

Ihan helvetin hämmentävää että viime kirjoituksesta on kulunut jo kuukausi ja joululoman päättymisestä kaksi. Aika kuluu ihan saatanan nopeasti. Mulla on varsinaista lukukautta jäljellä enää KOLME VIIKKOA, jonka jälkeen alkaa vapaamuotoinen elostelu ja tentteihin valmistautuminen. Itse lukukausi täällä päättyy 5.4 pahamaineiseen Trinity Balliin, kreisibailuihin jotka järkätään siellä meidän Tylypahka-kampuksella, ja jota on useammassa eri yhteydessä mainostettu Euroopan suurimmiksi privaattibileiksi. Se, kuinka privaatit 8000 ihmistä vetävät bileet voi olla, on minulle hiemaan kyseenalainen. Mutta ostinpahan nyt sitten minäkin kuitenkin 80€ kustantaneet piletit, KUN KERTA TÄÄLLÄ NYT OLLAAN. No ei, hauskaahan tosta tulee, vaikka vähän ahdisti luottorajan rikkominen ostamalla lippu bileisiin, joissa saletisti joku 19-vuotias toisen vuoden insinööriopiskelijaÄIJÄ vaihtoehtoisesti joko vetää nekkuun tai antaa ylen allekirjoittaneen päälle.

Viimeisen kuukaudesta noin niin kuin periaatteessa ei mulla nyt ole ihan älyttömästi kerrottavaa. Koulua on käyty ja oon viimeinkin saanut esimerkiksi arvosanat syksyn kurssitöistä. Mulla tuli kaikki esseet takaisin pistearvolla 60-70, joka asteikolla 0-100 tarkoittaa kuitenkin varsin vekkulista toiseksi parasta arvosanaa ja noin ylipäänsä kuvastaa sitä, kuinka paljon jaksoin aikanaan näihin töihin panostaa – en satasella mutta en niitä nyt ihan vasemalla kädelläkään sutaissut. Arvostelu noin ylipäänsä on kyllä tiukempaa kuin Suomessa ja HY:ssä ois varmaan taas vitoset viuhunut niin saatanasti – nyt blackboardin kommenttiosiossa kehuttiin eikä sanottu että esseissä ollut mitään erityistä vikaa, mutta ei niistä sitten kai löytynyt sitä salaperäistä jotakin, jonka ns. top rank-arvosana olisi vaatinut.

Tämän hetken opiskeluista sanon vaan sen, että osa kursseista jaksaa kiinnostella, osa taas ei. Yksi snadisti isompi kurssityö pitäisi kuukauden päästä palauttaa, mutta sekin on onneksi ryhmämuotoinen niin ei tarvitse yksin sitä kuuluisaa kivirekeä vetää – tosin tää kurssi on yksi niitä kiinnostavimpia. Tuleva, huhtikuun lopulla koittava tenttikausi hieman jänskää kun juuri minkäänlaista tietoa tenttien tyylistä ei ole – mutta ilmeisesti täällä oletetaan, että opiskelija osaa ihan oikeasti namedroppailla teoreetikkoja yms nimeltä. HY:ssä keskitytään sentään kokonaisuuksien ja ns. oikeasti tärkeiden asioiden opettelemiseen. Paikallista opetustyyliä, jossa asiat opetetaan artikkeleiden ja kokoomateosten lukujen EIKÄ monografioiden kautta, en oo vielä(kään) oikein omaksunut. Kaikesta oppii vähän, mutta mistään ei yhtään syvemmin. Toista se on SUOMESSA.

Tässä vaiheessa voinen jo arvioda opetuksen tasoa sen verran (jos en sitä aikaisemmin ole tehnyt, en muista, joten suokaa ANTEEKSI) että se on suunnilleen samantasoista kuin Helsingin yliopistossa. Ergo, jos mun ois pitänyt tästä maksaa ulkomaalaisena vaihto-opiskelijana niin pyytäisin kuitenkin rahat takaisin.

Sosiaalinen elämä jatkaa raiteillaan. Se on kyllä oikeasti vaihtoelämässä mukavaa että vieläkin, oikeastaan joka viikko tulee mahdollisuuksia tavata uusia ihmisiä, joista ainakin toistaiseksi on ihan hyvällä prosentilla paljastunut suhteellisen mukavia ihmisiä. Vähän lisää ruotsalaisia ja yksi amerikkalainen lesbovegaani KÄLIFORNIASTA. Ruotsalaiset rankkaa muuten saksalaisten ja ranskalaisten kanssa "hengataan suurimmilta osin maanmiesten kanssa"-vertailussa vitun korkealle. Ei siinä mitään, kuten viime kirjoituksessa jo vihjasin, oikeasti haluaisin olla ruotsalainen.

Viime viikolla oli reading week, jonka vietin alkuperäissuunitelmista poiketen Glasgow'n sijasta Galwayssa ja Irlannin kuvankauniilla länsirannikolla. Matkaseura oli leppoisan saksalaista, kelit hyvät ja ruoka hyvää – söin jumalauta SIMPUKOITA! Kuten paikalla käyneet asiantuntijapiirit tietävät, lähistöllä sijaitsevat Cliffs of Moher-kalliot ynnä muut luonnonmuodostelmat sekä Aran-saaret ovat melkoisen henkeäsalpaavan vaikuttavat. Itse pidin ehkä ihan himppasen verran enempi Aran-saarista. Kuten tätä palstaa lukevat eräät paikallakäyneet muistanevat, Inis Morin Dun Aengus-linnake, joka on siis rakennettu satametrisen kielekkeen reunalle miehekkäät pari fakin TUHATTA vuotta ennen ziisusta oli aika huikea, ja kuumotusprosentti merta tuijotellessa sen reunakkeen yli suoraan alaspäin noin 99. Sellasella hepposella saarenrääpäleellä tuntee itsensä kovin pieneksi, kun kolmella suunnalla näkyy lähinnä Atlantin valtameri. Oli melko jännä fiilis, kun sellasen rankahkon kuurosaderintaman näkee lähestyvän horistontista päin. Muuten koko saarivisiitillä satoi KERRAN, joka tänä talvena, sateisimpana kai ainakin sataan vuoteen oli melkoinen saavutus.

LOMAKUVAKAVALKADI huudettu!

Kuva galwaylaisesta pubista. Keskellä näkyy kahden euron kolikko. Kun yritin poimia sitä rahankiilto silmissäni, huomasin että ko. kolikko olikin liimattu lattiaan. Baarin toisesta päästä lupsakka irlantilainen nauroi rempseästi todeten jotakin, josta en paksun aksentin vuoksi saanut selvää. Päättelin kuitenkin, että minua ns. juksattiin, mistä paikalliset käyttävät termiä "take the piss". Vekkuleita nuo irlantilaiset.

Nora "James Joycen muija" Barnaclen synnyinkoti. 

Pientä HASSUTTELUA galtseilla.

Lehmä ja vasikka Aran-saarilla. Huomatkaa kiviaidat. Irlantilainen on kova poika laittamaan kiviä päällekkäin.

Lehmä ja Eetu. Lehmä poseeraa, minä en.

Christoph, kaksimetrinen lupsakka baijerilainen ihastelee maisemia. Christoph on muuten uimari ja melko kovassa tikissä. Sori naiset, se on varattu.

Alle/ylle/sivullekirjoittanut ottaa tukea kun ajatus kivuliaasta kuolemanpudotuksesta rantakallioihin kuumotti.

Eetu ja simpukka. En saanut edes ruokamyrkystä. Lautanen oli koristeltu levällä, jätin syömättä.

Palataan näin lopussa mysteerilliseen otsikkoon. Kävelinpä tänään koulusta kotia kohti. Tienristeyksessä kohtasin sellaseen niskatukeen sonnustautuneen mummon, jonka jalankäynti oli melko huonoa, ja joka pyysi meikäläistä saattamaan itsensä pari sataa metriä läheiselle KIRKOLLE. No minä totta kai entisenä partiolaisena ja Suomen Puolustusvoimain kunniakkaan Kaartin pataljoonan edustajana luonnollisesti suostuin.

 Siinä sitten vähän rupateltiin, kuten tämänkaltaisissa yllättävissä sosiaalissa tilanteissa kuuluu, jotta ns. jää saadaan rikottua. No siinä kerroin omaa isoäitiäni muistuttavalle mummolle olevani suomalainen poliittisen historian opiskelija ja puhe kääntyi melko nopeasti Magna Cartan ja talonpoikaisvallankumousten kautta – kuten poliittista historia käsittelevillä keskusteluilla ah-niin-useasti on tapana – Hitleriin. "Did you know that Hitler was a Jew?" kysyi tämä herttainen mummeli, ja menin totta kai aavistuksen hämilleni. No mikäs siinä, kukin taplaa tyylillään, vaikka yritinkin vienosti todeta että  tällainen uskomus sitkeästä elostaan huolimatta on todistettu ns HUMPUUKIKSI. Sitten vaihdettiinkin taas puheenaihetta ja mummeli sanoi minulle kirkonportilla elämänohjeeksi kovin runollisesti seuraavalla tavalla: "In life there is only the split-second moment that is right now". Tässä lainatut repliikitkin käsittävät vain häviävän pienen osan noin 7 minuuttia kestäneen yhteiselomme aikana kosketelluista, elämää kaikilta mahdollisilta kanteilta käsitelleistä teemoista. Se, oliko Hitlerin ja carpe diem-ajattelun välillä jokin temaattinen yhteys, jäi mysteeriksi. Jäin kohtaamisemme jäljiltä melko hämmentyneeksi.

Huikeaan salaliittomummeliin onkin hyvä lopettaa. Ensi kertaan ja take care! Minä suuntaan ajatukseni jo tulevaan pitkään viikonloppuun ja maanantain PYHÄN PATRICKIN PÄIVÄÄN. Viikonlopun ohjelmaan kuulunee mm. irlantilaista jalkapalloa, irlantilaisia luomuoluita ja ylimalkaan irlantilaista elostelua. Laitetaan vielä loppuun aikoinaan suurta kansansuosiota niittäneestä Oman elämänsä sankari-blogista tuttu, viime aikojen kovimmista kipaleista koottu YouTube-musiikkiesitys. Heipä taas!

Paluu rikospaikalle

Heipa, hei hyvää iltaa. Eetu Jokela seikkailee taas. No oikeasti kello on puoli kolme lauantai-iltapäivänä, mutta ei nyt välitetä siitä. Joululoman päättymisestä on nyt kuukausi ja rapiat päälle, on se muuten aika hätkähdyttävää kuinka heittämällä toi aika kuluu.

Suomessa meni kolme ja puoi viikkoa oikein iloisesti. Oli kiva nauttia esim. luotettavasta lämpimästä vedestä suihkusta ja keskuslämmityksestä, toimivasta ja runsaasta joukkoliikenteestä, ja ylipäätään liikkua tutuissa maisemissa. Takasinlähö suoraansanottuna vähän jännitti, kun moni vaihtokaveri jätti oleskelun vain syyslukukauden mittaiseksi, mutta kun lentokenttäbussissa heitin läimää tukossa olevasta liikenteestä bussikuskin kanssa, joka puhui rehevällä northsider-aksentilla, aloin epäillä, että ihan kivahan täällä on taas olla.

Irlantilainen sää on tosin tehnyt mun ja Dublinin suhteesta ajoittain melko jännittyneen. Viimeset kaksi viikko vettä on tullut enempi tai vähempi kuin Esterin perssiistä, yleensä varustettuna vittumaisella tuulella, jonka takia ei oikein voi sontikkaakaan käyttää. Niin joo, ja tehdään nyt siis selväksi että lämmitys ei tässä huushollissa ole lähtökohtaisesti päällä eikä suihkusta tule aina lämmintä vettä. Nyt tuolla ulkona paistaa aurinko ja tottakai olen toistaiseksi vaivautunut ulos kadun toiselle puolelle ostamaan ihan oikeasta LIHAKAUPASTA jauhelihaa.

Mutta noin muuten kyllä aina välillä aivoissa käy sellanen naksahdus, että Dublin tuntuu silleen ainakin vähän jos ei nyt ihan kodilta niin ainakin sellaiselta paikalta, johon on syntynyt syvällisempi luottamussuhde. Henkistä kapasiteettiä on jäänyt kaikkeen muuhun kun ei tarvitse enää ihmetellä jotain irlantilaisen yhteiskunnan ja Dublinin rakennetun ympäristön kummallisuuksia. Toisin kuin viime syksynä voimavaroja on riittänyt esimerkiksi Irlannin-kirjeenvaihtajana leikkimiseen yhiksen lehtiä varten. Oon alkanut jotenkin heräämään siihen tosiasiaan, että täällä Dublinissakin mulla on vielä vaikka kuinka paljon näkemättä, puhumattakaan muusta Irlannista. Tulevalla väliviikolla huvittais käydä Glasgow'ssa, syödä uppopaistettuja Mars-patukoita ja käydä katsomassa jos vaikka Neil "Kyrpä" Lennon päästäisi koko Suomen Teemu Pukin kentälle Celtic Parkilla.

Opiskeluarki on nyt suunnilleen asettunut uomiinsa. Eniten pidän ainakin Gender, Culture and Societyn uudesta puolikkaasta jossa tutkitaan alakulttuureita ja sukupuolen risteymäkohtia. Yhdellä luennolla katsottiin Quadrophenia, ja ensi perjantaina ohjelmassa on vissiin 24 Hour Party People. Olen vaivautunut aamuyhdeksän luennoillekin huomattavasti paremmilla prosenteilla. Social Theory-kurssilla tutkitaan nyt uudempaa sosiologian teoriaa, joka tarkoittaa Foucaultia, De Saussurea ja vekkuleita feministejä ja post-kolonialistiteoreetikkoja. Kurssilla dekonstruktoidaan ihan vitusti kaikkea. Power, States and Social Movements-kurssilta haluaisin löytää jonkun kivan näkökulman/teorian joista ammentaa graduun – seminaari kutsuu ensi syyskuussa. Tenttien päivämäärien julkaisuajankohdista ei ole mitään hajua, eikä erityisemmin siitä, kuinka haastavia tentit on, mutta on niihin nyt ainakin vielä kaksi kuukautta.

Uusiin tyyppeihin oon tutustunut jossain määrin. Eilen hengailin, kappas kappas, RUOTSALAISTEN kanssa, joista osa on siis melkein kaikilla samoilla kursseilla meikäläisen kanssa. Yhden faija oli ruotsinsuomalainen. Oltiin tamppaamassa paikallisessa Kaikussa (oik. nimi Twisted Pepper), oli kivaa ja kotiin pääsi onneksi jo kahden aikaan. Hipsteriprosentti paikassa oli nyt Dublinin kontekstissa aika korkea – hipsuleita noin ylipäätään  Haluan nyt siis selvittää, että en ole mikään jonnarajalamainen ruotsalaisfetisisti (paitsi vähän), mutta varsinkin näistä partikulaarien ruotsalaisisten kanssa nyt vaan tulee helposti toimeen, kun opiskellaan samoja juttuja, kiinnostuksenkohdat on samat ja samat baarit ja klubit kiinnostaa, eikä tartte mennä väkisinhymistellen jonnekkin Onnelaan, niinkuin alkuaikoina janarien lapinpolttajien ja patonginmussuttajien kanssa – with all due respect.

Mitäs muuta tässä on tapahtunut? Viime viikolla sain todistaa livenä sukupuolinussintaa, kun vastapäisen talon nuoripari unohti laittaa kaihtimet kokonaan kiinni. Oli vähän hämmentävää, miten siihenkin pitäis reagoida? Laittaa häveliäissyistä omat kaihtimet kiinni? Kuvata videolle?

Nyt tuolla sekä paistaa että sataa vettä samaan aikaan. Taidan lähteä nyt sinne lenkille. Oon muuten alkanut KÄYMÄÄN uimassa kaksi kertaa viikossa, älkää ihmetelkö jos takaisin Suomeen tulee aikanaan Johnny Weissmulleria muistuttava adonis. Illemmalla menen varmaan joko leffaan tai lähetän kesätyöhakemuksia. Ei tullut Punkka-Jokelan ämmän pojasta tänä(kään) kesänä kesätoimittajaaja jotain muuta pitäis keksiä. Kummallista kyllä, ahdistaa vähemmän kuin normaalisti tähän aikaan vuodesta. Trinityn kampuksella laulaa mustarastaat ja auringonvaloa riittää pitkälle kello viiden jälkeen. Pitäisikö laittaa Tommi Läntistä soimaan?

Kiitos ajastanne, lähen nyt sinne lenkille.